"Sinä olet parantumaton!" vastasi markisitar katsahtaen leikillisesti häneen.
Hän lähestyi ensin Juliaa ja herttaisella sulavuudella tervehti häntä suutelemalla. Julia oli yhä miettiväinen ja näytti enemmän ujostelevalta kuin uteliaalta.
"Me saamme siis tutustua toisiimme, pikku ystäväni?" sanoi markisitar. "Teidän ei tarvitse pelätä minua! Minä en tahdo milloinkaan olla vanha kun olen nuorten seurassa."
Ennenkuin he tulivat salonkiin oli markisitar jo, maaseudulla vallitsevan tavan mukaan, käskenyt laittaa suurusta vierailleen, mutta kreivi keskeytti tätinsä kaunopuheliaisuuden ja vakuutti vakavalla äänellä, ettei hänellä ollut enempää aikaa lahjoittaa hänelle kuin mitä oli tarpeellista hevosten vaihtamiseen. Kolme sukulaista menivät sentähden nopeasti salonkiin ja översti tuskin ehti kertoa isotädilleen ne valtiolliset ja sotilaalliset uutiset, jotka pakoittivat hänet pyytämään turvapaikkaa nuorelle vaimollensa. Hänen kertoessaan katsoi täti milloin veljenpoikaansa, joka puhui herkeämättä, milloin tämän vaimoa, jonka kalpeuden ja surullisuuden hän luuli johtuvan tästä pakollisesta erosta. Näytti kuin ajattelisi hän: "Ahaa nämä molemmat nuoret rakastavat toisiaan."
Samassa kuului piiskan läimäys hiljaisesta pihasta, jonka kivityksestä ruoho pisti esiin. Viktor syleili uudelleen tätiään ja riensi ulos.
"Hyvästi, ystäväni", sanoi hän ja suuteli vaimoansa, joka oli seurannut häntä vaunuille saakka.
"Voi, Viktor, anna minun seurata sinua vähän vielä", sanoi hän hyväilevällä äänellä, "minä en tahdo jättää sinua…"
"Mitä sinä ajattelet?"
"No hyvästi sitten", sanoi Julia, "koska sinä niin tahdot…"
Vaunut katosivat.