"Etkö soimaa itseäsi salaisuudessa siitä, ett'et ole voinut tahi et voi iloita hänen rakkaudestaan? Eikö sinusta tunnu toisinaan, että aviorakkautta on raskaampi kantaa, kuin rikoksellista rakkautta?"
"Niin kyllä", sanoi Julia itkien. "Te arvaatte kaiken sen, mikä on arvoituksena minulle itselleni. Minä olen väsynyt sielun ja ruumiin puolesta, minusta on elämä raskas. Sieluani painaa jokin selittämätön aavistus, joka jäytää tunteitani ja pitää minua alituisen kauhun vallassa. Minulla ei ole ääntä, millä valittaisin, ei sanoja, joilla selittäisin suruani. Minä olen onneton ja minua hävettää olla onneton, kun näen Viktorin niin onnellisena siitä, mikä kuolettaa minut."
"Lapsellisuuksia!" huudahti täti, jonka kuivat kasvot äkkiä kirkastuivat iloisesta hymyilystä, heijastus hänen iloiselta nuoruuden ajaltaan.
"Ja te, te myös nauratte!" huudahti nuori nainen epätoivoisena.
"Minä olen kokenut samaa", vastasi markisitar nopeasti. "Ja nyt kun Viktor on jättänyt sinut yksin, etkö tunne itseäsi taas kuin nuoreksi tytöksi, levolliseksi, vailla iloa, mutta myös ilman suruja?"
Julia katsoi häntä suurin ihmettelevin silmin.
"No, enkelini, sinä pidät Viktorista, eikö totta? Mutta tahtoisit mieluummin olla hänen sisarensa kuin vaimonsa ja yleensä sinä et pidä naimisissa olosta?"
"Niin, niin se on, täti. Mutta miksi te nauratte?"
"Sinä olet oikeassa, lapsi raukkani. Tämä ei ole mitään naurettavaa. Sinä joutuisit tulevaisuudessa monen onnettomuuden uhriksi, ellen minä ottaisi sinua suojelukseeni ja ellei minun pitkä kokemukseni voisi arvata sinun surujesi viatonta syytä. Veljenpoikani, tuo tuhma poika, ei ole ansainnut onneansa! Meidän korkeasti rakastetun Ludvig XV:n aikana olisi jokainen nuori nainen, joka olisi samassa asemassa kuin sinä, heti rangaissut miestänsä siitä, että tämä oli käyttäytynyt kuin mikä sotamies. Miten itsekäs! Tämän hirmuisen keisarin sotilaat ovat kaikki hiomattomia talonpoikia. He pitävät karkeutta kohteliaisuutena, he ymmärtävät naista yhtävähän kuin he osaavat rakastaa; he luulevat senvuoksi, että heidän täytyy seuraavana päivänä mennä kuolemaan, tämän vapauttavan heidät olemasta huomaavaisia meitä kohtaan edellisenä iltana. Ennen muinoin osattiin sekä rakastaa, että kuolla, jos niin tarvitsi. Ystäväni, minä tahdon kasvattaa hänet sinua varten. Minä teen lopun tästä ikävästä, mutta vallan luonnollisesta mielialasta, joka muuten saa teidät vihaamaan toisianne, toivomaan avioeroa, ell'ette sitä ennen ole kuolleet tahi saatetut epätoivon partaalle."
Julia kuunteli tätiänsä ihmetellen ja hämmästyneenä näistä sanoista, joiden viisauden hän paremmin aavisti kuin ymmärsi ja kauhistuneena saadessaan tämän kokeneen sukulaisensa suusta kuulla saman arvostelun, vaikka lievemmässä muodossa, kuin hänen isänsä oli lausunut Viktorista. Hän näki kuin elävässä ilmestyksessä vastaisen kohtalonsa ja tunsi varmaan niiden onnettomuuksien painon, jotka tulisivat kohtaamaan häntä, sillä hän puhkesi itkemään, kiersi kätensä vanhan rouvan kaulan ympäri ja sanoi: