Milloinkaan ei kärsimyksen majesteetillisuus ollut näyttäytynyt Julialle suurempana, ja tämä: "Niin, rouvaseni", lankesi hänen sydämeensä kuin loppumaton raskas suru itse. Tämä ääni, joka kaikui niin lempeänä hänen korviinsa, tärisytti häntä sisimpiin saakka. Voi, se oli onnettomuuden ääni, tämä täyteläinen vakava ääni, joka näkyi itsessään kantavan läpitunkevan mahdin.
"Herraseni", sanoi markisitar melkein kunnioituksella, "ja jos minä en kuole, niin mitä tulee silloin minusta?"
"Eikö teillä ole lasta, rouvaseni?"
"On", vastasi hän kylmästi.
Kirkkoherra katsoi häntä sellaisella katseella, kuin lääkäri katsoo sairasta, joka on vaarassa ja jonka hän on päättänyt ponnistamalla kaikki voimansa temmata sen pahan voiman vaikutuksesta, mikä on jo pannut kätensä hänen päälleen.
"Te näette siis, rouvaseni, että meidän tulee elää suruinemme, ja että uskonto on ainoa, joka tarjoo meille todellisen lohdutuksen. Saanko minä tulla toisen kerran puhumaan teidän kanssanne? Tunnen osanottoa kaikkia kärsiviä kohtaan, enkä luule olevani niin hirvittävä."
"Kyllä, herraseni, tulkaa. Minä kiitän teitä, että ajattelitte minua."
"Hyvästi, rouvaseni. Minä tulen pian takaisin."
Tämä käynti tuotti jonkummoista helpotusta markisittaren sielulle, jonka voimat olivat olleet liian ankarasti surun ja yksinäisyyden järisyttämät. Pappi oli jättänyt hänen sieluunsa taivaallisten sanojen terveyttä tuottavan soinnun ja lääkitsevän tuoksun. Hän tunsi sitä paitsi sen laatuista tyydytystä, jota vanki tuntee kun hän, kauvan aikaa oltuaan syvässä yksinäisyydessä raskaisiin kahleisiin kytkettynä, kuulee naapurin kolkuttavan muuriin ja siten saa tilaisuuden vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa. Hän oli aivan odottamatta saanut uskotun. Kuitenkin vaipui hän pian taas katkeriin mietelmiinsä ja ajatteli niinkuin vanki, että seuralainen surussa ei helpoita sen kahleita eikä painoa tulevaisuudessa. Kirkkoherra ei tahtonut ensimmäisen käyntinsä aikana kovin paljon säikähyttää hänen täysin itsekästä kärsimystään; mutta hän toivoi taitavuudellaan saavansa hänet edistymään uskonnossa toisen kerran. Kaksi päivää myöhemmin tuli hän todellakin, ja markisittaren vastaanotto osoitti hänelle, että käyntinsä oli toivottu.
"No niin, rouva markisitar", sanoi vanha pappi, "oletteko ajatellut kuinka paljon inhimillistä kärsimystä löytyy? Oletteko nostanut silmänne taivasta kohti? Oletteko nähneet siellä tämän loppumattomuuden maailmoja, jotka osoittamalla meille kuinka pieniä me olemme ja musertamalla turhamaisuutemme, vähentävät meidän surujamme?…"