"Nyt tiedätte sieluni syvyyden", sanoi hän. "Lapsi, joka olisi ollut hänen, olisi sovittanut minut mitä julmimpienkin onnettomuuksien kanssa! Jumala, joka kuoli koko maailman syntien rasittamana, antaa minulle anteeksi tämän ajatuksen, joka on kuolettava minulle; mutta maailma, sen tiedän, on leppymätön, sen katsantokannan mukaan sanani ovat herjausta; minä rikon kaikkia lakeja vastaan. Minä tahtoisin julistaa sodan tätä maailmaa vastaan uudistaakseni sen lait ja tavat, repiäkseni rikki ne! Eikö se ole loukannut minua kaikissa ajatuksissani, koko olemuksessani, kaikissa tunteissani, haluissani ja toiveissani, vastaisuudessa, nykyisyydessä ja menneisyydessä? Minulle on päivä täynnä pimeyttä, ajatus miekka, sydämeni avonainen haava, lapseni kieltäymys. — Niin, kun Helena puhuu, tahtoisin antaa hänelle toisen äänen; kun hän katsoo minua, tahtoisin että hänellä olisi toiset silmät. Hän on olemassa ollakseen todistuksena kaikesta siitä, minkä ei pitäisi olla ja siitä, mitä ei ole. Hän on minulle sietämätön! Minä hymyilen — hänelle, minä koetan korvata hänelle ne tunteet, jotka riistän häneltä. Olen onneton, liian onneton voidakseni elää! Enkä ole tehnyt mitään pahaa! Ja minua täytyy kunnioittaa! Olen voittanut sen rakkauden, joka oli herännyt tahtomattani ja johon en saanut myöntyä; mutta jos olen säilyttänyt ruumiillisen kunniani, olenko siltä säilyttänyt sydämeni kunnian? Tämä sydän", sanoi hän ja pani kätensä rinnoilleen, "ei ole milloinkaan kuulunut kuin yhdelle ainoalle olennolle. Minun lapseni ei erehdykään siinä suhteessa. Äidillä on katseita, äänenpainoja, liikkeitä, joiden voima tunkee läpi lapsen sielun; minun pikku tyttöraukkani ei tunne käsivarsieni vapisevan, ei näe silmäni hellenevän häntä katsellessani, puhuessani hänelle tahi ottaessani hänet syliini. Hän silmää minua syyttävin katsein, joita en voi kestää! Toisinaan vapisen pelosta, että saan hänestä tuomioistuimen, jonka edessä minut tuomitaan kuulustelematta. Taivas estäköön vihan kerran tulemasta välillemme! Suuri Jumala, avaa hauta minulle! Anna minun kuolla Saint-Lange'ssa! Tahdon tulla siihen maailmaan, missä löydän toisen minuuteni, missä kokonaan saan olla äitinä! Voi, antakaa anteeksi, herraseni, olen hullu! Nämä sanat olivat vähällä tukahuttaa minut, ja nyt olen sanonut ne. Ah, te itkette myös! Te ette halveksi minua! Helena, Helena, lapseni, tule tänne!" huudahti hän jonkunmoisella epätoivolla kuullessaan, että tyttärensä juuri palasi kävelyltä.
Pikku tyttö tuli sisään nauraen ja puhellen; hänellä oli mukanaan perhonen, jonka oli ottanut kiinni. Mutta nähdessään äitinsä itkevän, vaikeni hän, istuutui hänen viereensä ja antoi hänen suudella otsaansa.
"Hänestä tulee hyvin kaunis!" sanoi pappi.
"Hän on täydelleen isänsä näköinen", vastasi markisitar suudellen tytärtänsä lämmin ilme kasvoillaan, juurikuin tahtoen maksaa velkansa tahi haihduttaa omantunnon vaivan.
"Sinä olet lämmin, äiti."
"No niin, mene nyt, enkelini", vastasi markisitar.
Lapsi meni ilman vastahakoisuutta, katsomatta äitiinsä, melkein onnellisena päästessään näkemästä äitinsä surullisia kasvoja. Hän ymmärsi jo niiden ilmaisemien tunteitten sisältävän vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hymyily on äidillisyyden etuoikeus, kieli ja ilmaisutapa. Markisitar ei voinut hymyillä. Hän punastui katsoessaan pappiin; hän oli toivonut voivansa näyttäytyä äitinä, mutta ei hän eikä lapsensa olleet osanneet valehdella. Totisen äidin suuteloissa onkin taivaallinen sulous, joka tuntuu antavan tälle hyväilylle sielun, hieno tuli, joka tunkee läpi sydämen. Suutelot, joissa ei ole tätä kallisarvoista voidetta, ovat katkeria ja kylmiä. Pappi oli huomannut tämän eron; hän osasi mitata kuilun, joka on lihallisen äitiyden ja sydämen äitiyden välillä. Tarkastettuaan markisitarta läpitunkevin katsein, sanoi hän:
"Olette oikeassa, rouvaseni, olisi parempi teille, jos olisitte kuollut…"
"Ah, te ymmärrätte kärsimykseni, minä näen sen", vastasi hän, "te, joka olette kristillinen pappi, arvaatte ja hyväksytte niiden aiheuttaman kamalan päätökseni. Niin, olen tahtonut tappaa itseni, mutta minulla ei ollut kyllin rohkeutta täyttää aikomustani. Ruumiini oli heikko kun sieluni oli vahva, ja kun käteni ei vapissut, horjui sieluni! En voi tulkita näitä taisteluita enkä näitä ristiriitaisuuksia. Olen varmaankin liian paljon nainen, ilman tahdon lujuutta, voimakas ainoastaan rakastamaan. Halveksin itseäni! Kun palvelusväkeni nukkui illalla, lähdin rohkeasti lammikolle, mutta tultuani sen partaalle, kauhistui heikko luontoni hävitystä. Tunnustan heikkouteni teille. Kun olin jälleen sängyssäni, häpesin itseäni ja sain uutta rohkeutta. Eräänä sellaisena hetkenä otin laudanumia; tulin kipeäksi, mutta en kuollut. Luulin tyhjentäneeni koko pullon, ja olinkin juonut vain puolet siitä."
"Te olette hukassa, rouvaseni", sanoi kirkkoherra vakavasti kyyneleet silmissä. "Te menette takaisin maailmaan ja petätte sitä; tulette etsimään ja löytämään sieltä sen, mitä katsotte surujenne korvaukseksi; ja sitten kerran saatte kärsiä nauttimastanne ilosta…"