Eräs toivorikas nuori mies, joka kuului muutamaan niistä historiallisista suvuista, joiden nimet lain määräyksistä huolimatta tulevat aina elämään läheisesti sidottuina Ranskan kunniaan, oli tanssiaisissa rouva de Firmianin luona. Tämä rouva oli antanut hänelle muutamia suosituskirjeitä parille ystävälle Neapelissa. Herra Charles de Vandenesse — se oli nuoren miehen nimi — oli tullut kiittämään häntä ja ottamaan jäähyväiset. Nerokkaalla tavalla täytettyään muutamia tehtäviä oli Vandenesse äsken tullut nimitetyksi sihteeriksi erään meidän valtiomiehemme luo, joka otti osaa Laybach'in kongressiin ja hän tahtoi nyt käyttää matkaansa Italian tutkimiseen. Tämä juhla oli näin ollen tavallaan hyvästijättö Pariisin nautinnoille, sen vilkasliikkeiselle elämälle, tälle ajatusten ja huvitusten pyörteelle, jota niin usein herjataan, mutta johon on niin suloista antautua. Charles Vandenesse, joka kolmen vuoden ajan kuluessa oli tottunut käymään eurooppalaisissa pääkaupungeissa ja jättämään ne diplomaattisen ammattinsa oikusta, ei nytkään ikävöinyt kovinkaan paljon jättäessään Pariisin. Naisilla ei ollut häneen nähden mitään vetovoimaa, mikä johtui joko siitä, että hän katsoi todellisen rakkauden ottavan liian paljon tilaa politikoitsijan elämässä tahi siitä, että pintapuolisen mielistelyn pikku huvitukset tuntuivat hänestä liian tyhjiltä voimakkaalle sielulle. Meillä kaikilla on suuria vaatimuksia sielun voimaan nähden. Ranskassa ei yksikään mies, olkoonpa miten keskinkertainen tahansa, tahdo käydä yksinomaan henkevästä. Siten oli Charles huolimatta nuoruudestaan — hän oli tuskin kolmenkymmenen vuoden vanha — jo totuttaunut aivan filosofisesti näkemään ainoastaan aatteita, tuloksia, keinoja siellä missä hänen ikäisensä miehet eivät näe muuta kuin tunteita, huvituksia ja mielikuvia. Hän inhosi luonnostaan jalon sielunsa pohjasta sitä tulisuutta ja kiihkoa, mikä on tavallinen nuorissa miehissä. Hän koetti kasvattaa itsensä kylmäksi omien suunnitelmiensa ajajaksi, muuttaa seuraelämän tavoiksi, miellyttäväksi käytökseksi, viehätystaidoksi ne henkiset rikkaudet, jotka sattumalta oli saanut: todellakin kunnianhimoinen pyrintö; surullinen tehtävä, jonka hän oli ottanut suorittaakseen n.k. hyvän aseman saavuttamiseksi. Hän heitti viimeisen silmäyksen tanssisaliin. Hän tahtoi varmaan ennenkuin jättäisi tanssiaiset viedä mukanaan kuvan niistä, samoinkuin katsoja ei jätä aitiotansa ooperassa ennenkuin on nähnyt loppukuvaelman. Mutta helposti ymmärrettävästä oikusta tahtoi herra de Vandenesse tutkia tätä tämän pariisilaisen juhlan aitoranskalaista vilkkautta, loistoa ja hymyileviä kasvoja ja ajatuksissaan verrata niitä uusiin kasvoihin, ihaniin näköaloihin, jotka odottivat häntä Neapelissa, missä hän aikoi viipyä muutamia päiviä ennenkuin lähtisi määräpaikalleen. Hän näkyi vertailevan tätä vaihtelevaa ja niin helposti tutkittua Ranskaa toiseen maahan, jonka tavat ja aseman hän tunsi ainoastaan ristiriitaisista huhuista tahi tavallisesti huonosti kirjoitetuista kirjoista. Muutamat hyvin runolliset mietteet, jotka nykyään ovat tulleet kovin jokapäiväisiksi, risteilivät silloin hänen päässään ja vastasivat ehkä hänen tietämättään sydämensä salaisia haluja, jotka olivat enemmän vaativaisia kuin elähtäneitä, enemmän toimettomia kuin kuihtuneita.
"Täällä on", sanoi hän itsekseen, "Pariisin hienoimpia, rikkaimpia ja ylhäisimpiä naisia. Täällä on myös päivän kuuluisimpia miehiä, kiitettyjä puhujia, ylimyksiä ja kirjailijoita: toisella puolen taiteilijat, toisella valta. Ja kuitenkaan en näe muuta kuin pikkujuonia, kuolleena syntyneitä rakkaussuhteita, hymyilyjä, jotka eivät sano mitään, torjumisia ilman aihetta, silmäyksiä ilman tulta, paljon tarkoituksettomasti käytettyä älyä. Kaikki nämä hienot ja valkeat kasvot eivät etsi niin paljon huvitusta kuin viihdykettä. Mikään ei ole totta. Jos tahdotte nähdä ainoastaan hyvin laitettuja sulkia, leyhyvää harsoa, kauniita pukuja ja solakoita naisia, jos elämä teistä on ainoastaan pinnalla hipaisemista, silloin on tämä maailma teitä varten. Tyytykää silloin näihin tyhjiin lauseihin, näihin viehättäviin kasvojen ilmeihin älkääkä pyytäkö, että sydämessä olisi mitään tunnetta. Minä puolestani inhoon näitä mauttomia juonia, jotka päättyvät avioliittoon, alipäällikkyyksiin tai virkoihin veronkantolaitoksissa, tahi, jos on kysymyksessä rakkaus, salaisiin seikkailuihin, siihen määrin pelätään kaikkea, mikä näyttää intohimolta. Minä en näe täällä ainoatakaan näistä ilmehikkäistä kasvoista, jotka todistaisivat sielusta, joka on antautunut aatteen palvelukseen niin kuin antaudutaan omantunnon vaivoihin. Häveten kätkeytyvät täällä kaipaus ja onnettomuus leikillisiin oikkuihin. En näe ketään näistä naisista, joiden kanssa tahtoisin mitata voimia ja jotka tempaavat ihmisen mukaansa kuiluun. Mistä Pariisissa voisikaan löytää tarmoa? Tikari on siellä harvinaisuus, joka ripustetaan kullattuun naulaan ja varustetaan kauniilla tupella. Naiset, aatteet, tunteet, kaikki ovat toistensa kaltaisia. Siellä ei ole enää mitään intohimoja, sillä yksilöllisyydet ovat haihtuneet. Virka-arvo, nero ja rikkaus ovat tulleet tasoitetuiksi, ja me kaikki olemme pukeutuneet mustaan hännystakkiin, juurikuin kantaisimme surupukua kuolleen Ranskan vuoksi. Me emme rakasta lähimmäistämme. Kahden rakastavan välillä pitää olla eroavaisuuksia tasoitettavana, välimatka täytettävänä. Tämä rakkauden hurmaus hävisi vuonna 1789! Ikävämme, mauttomat tapamme ovat tuloksia valtiollisesta järjestelmästämme. Italiassa on kaikki ainakin selvää ja varmaa. Naiset siellä ovat vielä pahoja eläimiä, vaarallisia seireenejä, vailla järkeä, vailla muuta johdonmukaisuutta kuin taipumuksiensa ja viettiensä, olentoja, joita vastaan pitää olla varuillaan, niinkuin tiikerejä vastaan…"
Rouva Firmiani tuli ja keskeytti tämän yksinpuhelun, jonka tuhansia ristiriitaisia, epätäydellisiä ja hämmentyneitä ajatuksia on mahdoton tulkita. Haaveilun viehätys johtuu kokonaan sen epämääräisyydestä. Sehän onkin tavallaan jonkinlaista henkistä sumua.
"Tahdon", sanoi hän ottaen häntä käsipuolesta, "esittää teidät eräälle naiselle, joka kaikin mokomin tahtoo tutustua teihin sen johdosta, mitä on kuullut teistä."
Hän vei hänet erääseen viereiseen salonkiin, jossa aito pariisilaisella eleellä, hymyilyllä ja silmäyksellä näytti hänelle eräässä nurkassa uunin vieressä istuvaa naista.
"Kuka hän on?" kysyi kreivi de Vandenesse kiihkeästi.
"Eräs nainen, josta varmaankin olette kuullut puhuttavan useammankin kuin kerran sekä kiittävästi että moittivasti, nainen, joka elää yksinäisyydessä, oikea salaisuus."
"Jos milloinkaan elämässänne olette ollut laupias, niin sanokaa minulle hänen nimensä!"
"Markisitar d'Aiglemont."
"Menen saamaan opetusta häneltä. Hän on osannut mitä keskinkertaisimmilla lahjoilla varustetusta miehestään tehdä Ranskan päärin, mitättömästä henkilöstä valtiollisen kyvyn. Mutta sanokaa, uskotteko lordi Grenvillen kuolleen hänen tähtensä, kuten jotkut naiset väittävät?"