Kuten näkyy, oli valitettavasti hänen tahtonsa voittanut eikä hänen isänsä.
"Etkö tahtoisi asua täällä, Julia?"
"Oh! Täällä tahi jossakin muualla; se on samantekevää", vastasi hän välinpitämättömästi.
"Voitko sinä pahoin?" kysyi översti d'Aiglemont.
"En ollenkaan", vastasi nuori nainen hetkellisellä vilkkaudella.
Hän katsoi hymyillen miestänsä ja lisäsi:
"Minä tahdon nukkua."
Äkkiä kuului hevonen laukkaavan. Viktor d'Aiglemont päästi vaimonsa käden ja käänsi päänsä tien tässä kohden tekemään kierrokseen päin. Kun översti ei enää voinut nähdä Juliaa, katosi iloinen ilme tämän kalpeilta kasvoilta, juurikuin valo olisi lakannut paistamasta niihin. Kun hän ei viitsinyt katsoa maisemaa yhtä vähän kuin oli utelias tietämään kuka oli se ratsastaja, jonka hevonen laukkasi salaman nopeudella, vetäytyi hän takaisin vaunun nurkkaan ja silmänsä kiinnittyivät hevosiin ilmaisematta minkäänlaista tunnetta. Hänellä oli yhtä tylsä ilme kasvoissa, kuin bretagnelaisella talonpojalla kun tämä kuuntelee kirkkoherransa saarnaa. Eräs nuori mies täysiverisen ratsun selässä tuli äkkiä esiin poppelien ja kukoistavien orapihlajapensaiden lehdiköstä.
"Joku englantilainen", sanoi översti.
"Niin on, herra kenraali", virkkoi kyytimies. "Hän on sitä samaa sukua, joka tahtoo, kuten kerrotaan, syödä suuhunsa Ranskan."