Hän ei lopettanut lausettansa. Hän puristi lastansa poveansa vastaan ikäänkuin lämmittääkseen häntä, suuteli sen otsaa ja loi äitiinsä katseen, jossa oli vielä luettavana moitetta, vaikka anteeksiannon lieventämänä. Markisitar ei tahtonut nähdä tätä nuhdetta. Hän unohti, että Helena oli lapsi, jonka hän oli synnyttänyt itkussa ja epätoivossa, velvollisuuden lapsi, lapsi, joka oli syynä hänen suurimpiin onnettomuuksiinsa: hän meni lempeänä vanhimman tyttärensä luo, ei muistanut muuta kuin että Helena oli se, joka ensimäisenä oli antanut hänen tuntea äitiyden iloa. Äidin silmät olivat täynnä kyyneleitä, hän suuteli tytärtään huudahtaen:
"Helena, tyttäreni…"
Helena makasi äänettömänä. Hän oli juuri vastaanottanut viimeisen lapsensa viimeisen hengähdyksen.
Samassa silmänräpäyksessä astuivat sisään Moïna, hänen kamarineitsyensä, Paulina, emäntä ja lääkäri. Markisitar piteli tyttärensä jääkylmää kättä omissaan katsellen häntä todellisella epätoivolla. Onnettomuutensa kiihdyttämänä merirosvon leski, joka juuri oli pelastettu haaksirikosta, missä oli menettänyt kaiken, paitsi tämän viimeisen lapsensa, sanoi äidilleen hirveällä äänellä:
"Kaikki tämä on teidän työtänne! Jos olisitte ollut minulle sama kuin…"
"Moïna, mene ulos täältä … menkää kaikki!" huusi rouva d'Aiglemont tukehuttaen Helenan äänen omallaan. "Armosta, lapseni!" jatkoi hän, "älä nyt taas ala näitä surullisia riitoja…"
"Olen vaikeneva", sanoi Helena tehden yliluonnollisen ponnistuksen.
"Olen äiti, tiedän, ett'ei Moïnan pidä… Missä on minun lapseni?"
Moïna tuli taas sisään uteliaisuudesta. "Sisareni", sanoi tuo hemmoiteltu lapsi, "lääkäri…"
"Siitä ei ole mitään apua", vastasi Helena. "Ah, miks'en kuollut kuusitoistavuotiaana, jolloin tahdoin surmata itseni! Onnea ei ole milloinkaan lakien ulkopuolella… Moïna … sinä…"
Hän kuoli painaen lapsensa päätä vasten omansa, samalla kun suonenvedontapaisesti puristi häntä rintaansa vastaan.