"Älkää pelottako tytärtäni!" olivat viimeiset äidin lausumat sanat.
Moïna näki äitiänsä kannettavan sisään kalpeana, elottomana, tuskin huomattavasti hengittäen, mutta liikuttaen käsivarsiaan ikäänkuin tahtoisi taistella jotakuta vastaan tahi puhua. Jähmettyneenä tästä näystä seurasi Moïna äitiään, auttoi äänettömästi häntä sänkyyn pantaessa ja riisuttaessa vaatteita hänen yltään. Tekemänsä vääryys valtasi hänet. Tällä juhlallisella hetkellä ymmärsi hän täydellisesti äitiänsä, mutta ei voinut auttaa mitään. Hän tahtoi olla yksin hänen kanssansa, ja kun kaikki olivat poistuneet huoneesta, kun hän tunsi tämän kylmän käden, joka aina oli hyväillen kosketellut häntä, puhkesi hän itkemään. Markisitar heräsi hänen itkustaan ja saattoi vielä kerran katsella rakasta Moïnaansa. Kuullessaan nämä nyyhkytykset, jotka näyttivät voivan särkeä tämän hennon, liikutetun rinnan, katsoi hän hymyillen tytärtänsä. Tämä hymy todisti nuorelle äidinmurhaajalle, että äidin sydän on kuilu, jonka pohjalla aina on anteeksiantoa.
Niinpian kuin markisittaren tila tuli tunnetuksi, lähetettiin miehiä hevosella hakemaan lääkäriä, kirurgia ja rouva d'Aiglemontin lapsenlapsia. Nuori markisitar lapsineen saapui samaan aikaan kuin lääkärit. Nämä kaikki muodostivat jotenkin monilukuisen mykän ja liikkumattoman joukon, mihin palvelijatkin sekaantuivat. Kun nuori markisitar ei kuullut mitään melua, koputti hän hiljaa makuuhuoneen ovelle. Tämän kuultuaan heräsi Moïna tuskastaan, työnsi kiivaasti auki kaksoisovet, ja loi rajun katseen tähän perhekokoukseen. Mielenliikutuksensa puhui enemmän kuin kaikki sanat. Tämän elävän omantunnontuskan nähdessään seisoivat kaikki ääneti. Teki hirvittävän vaikutuksen nähdä markisittaren jalat kylminä ja jäykkinä, suonenvedontapaisesti ojennettuina kuolinvuoteella. Moïna nojautui ovea vastaan, katsoi lähimpiinsä ja sanoi kolkolla äänellä:
"Minulla ei ole enää äitiä!"
End of Project Gutenberg's Keski-ikäinen nainen, by Honoré de Balzac