Me olimme saapuneet terassille, me tapasimme siellä kreivin istumassa nojatuolissa auringon paisteessa. Tämän kokoon vajonneen, heikon hymyilyn vaivoin elähyttämän olennon näkeminen sammutti tuhkasta leimahtaneet liekit. Minä nojauduin ristikkoaitaa vasten tarkastellen taulua, jonka tarjosi minulle tuo kuoleva kahden alati kivuloisen lapsensa välissä, ja hänen vaimonsa, joka oli kalpea yövalvonnasta, laihtunut liiallisesta työstä, levottomuudesta ja mahdollisesti noiden kahden kauhean kuukauden ilonhetkistä. Äskeisen kohtauksen synnyttämä mielenliikutus oli kuitenkin antanut hänen poskillensa luonnottoman hehkun. Nähdessäni tuon kärsivän perheen varisevan lehdistön keskellä, jonka läpi tunki pilvisen syksytaivaan harmaa valo, minä tunsin itsessäni irtautuvan niiden siteiden, jotka kiinnittävät ruumiin sieluun. Ensimäistä kertaa minä tunsin tuota elämään kyllästymistä, jota tuntevat, sanotaan, kaikkein voimakkaimmat taistelijat keskellä taistelujansa, jonkinlaista kylmää iloa, joka tekee mitä urhokkaimmasta miehestä pelkurin, uskottomasta uskon vimmaisen, joka tekee välinpitämättömäksi kaikesta, voimakkaimmista elon tunteistakin, kunniasta, rakkaudesta, sillä epäilys riistää meiltä meidän itsetuntemuksemme ja tekee meille elämän vastenmieliseksi. Te hermostuneet olentoraukat, jotka teidän sielunne ja ruumiinne rikkaus jättää pelastuksetta jonkin turmiollisen kohtalon valtaan, missä ovat teidän päärinne ja teidän tuomarinne? Minä ymmärsin, miten nuori yltiöpää, joka ojensi jo kättänsä tarttuakseen Ranskan marsalkan sauvaan, joka oli taitava diplomaatti samoin kuin peloton soturi, oli voinut tulla viattomaksi murhaajaksi, kuten minä hänet edessäni näin. Minun toiveeni, joita tällä hetkellä ruusut kaunistivat, oliko niiden loppu tällainen? Hämmästyneenä niin hyvin syystä kuin seurauksesta, kysyen kuten jumalaton, missä oli Kaitselmus, minä en voinut pidättää kahta kyyneltä, jotka vierivät poskilleni.
— Mikä sinun on, hyvä Felix? sanoi minulle Madeleine lapsen äänellään.
Henriette täydensi näiden synkkien sumujen ja pimeyksien hajoittamista levottomalla katseella, joka säteili minun sieluuni kuin aurinko. Tällä hetkellä vanha tallimestari toi minulle kirjeen Tours'ista. Sen näkeminen aiheutti minulta jonkinlaisen hämmästyksen huudahduksen, joka sai rouva de Mortsauf'in värisemään. Minä näin virkasinetin, kuningas kutsui minua takaisin. Minä ojensin Henriettelle kirjeen, hän luki sen yhdellä silmäyksellä.
— Meneekö hän pois? sanoi kreivi.
— Miten minun käy? sanoi Henriette minulle, huomaten ensi kertaa auringottoman yksinäisyytensä.
Me olimme kumpainenkin tyrmistyksessä, joka ahdisti meitä samalla tavoin, sillä me emme olleet koskaan niin hyvin tunteneet, kuinka välttämättömiä me olimme toinentoisillemme. Kreivittärellä oli hänen puhuessaan minulle kaikenlaisista, vieläpä jokapäiväisistäkin asioista äänessään uusi sointi aivan kuin jos soittokoneesta olisi katkennut useampia kieliä ja muut olisivat löyhtyneet. Hänen liikkeensä olivat välinpitämättömiä ja hänen katseensa valottomia. Minä pyysin hänen ilmaisemaan minulle ajatuksensa.
— Onko minulla niitä? sanoi hän.
Hän vei minut kamariinsa, asetti minut istumaan sohvaansa, etsi jotain toilettipöytänsä laatikosta, asettui polvilleen minun eteeni ja sanoi minulle: — Tässä ovat hiukset, jotka ovat minulta pudonneet vuoden kuluessa, ottakaa ne, ne kuuluvat teille; jonakin päivänä te tiedätte miten ja miksi.
Minä taivuttauduin hitaasti hänen otsaansa kohden, hän ei painanut alas päätänsä välttääkseen minun huuliani, minä suutelin hänen otsaansa pyhästi, ilman rikoksellista kiihkoa, ilman hyväilevää hekumallisuutta, juhlallisella liikutuksella. Tahtoiko hän uhrata kaikki? Menikö hän ainoastaan, kuten minä olin tehnyt, syvyyden reunalle? Jos rakkaus olisi saanut hänet antautumaan, hänellä ei olisi ollut tuota syvää tyyneyttä, tuota uskonnollista katsetta, ja hän ei olisi sanonut minulle puhtaalla äänellään: — Ettehän ole minulle enää vihainen?
Minä läksin yön saapuessa. Hän halusi saattaa minua jonkun matkaa. Me pysähdyimme pähkinäpuun alle; minä näytin sitä hänelle sanoen, kuinka minä sieltä neljä vuotta sitten olin huomannut hänet: — Laakso oli silloin hyvin kaunis! huudahdin minä.