Te näette, hänen menettelytapaansa kuului vedota ylpeyteen, hän imarteli kaikkia turhamielisyyksiä pyhittäen ne, hän asetti minut niin korkealle, ettei hän voinut elää muuta kuin minun jaloissani; myöskin ilmeni koko hänen viettelytaitonsa hänen orjattaren asennossaan ja hänen täydellisessä alistumisessaan. Hän osasi pysyä kokonaisen päivän minun jalkojeni juuressa, äänettömänä, silmät minuun luotuina, odottaen nautinnon hetkeä kuten haaremin sulttaanitar ja pyrkien siihen taitavilla keimailuilla, mutta kuitenkin sen näköisenä kuin hän kärsivällisesti odottaisi. Millä sanoilla kuvaisin noita kuutta ensimäistä kuukautta, joiden aikana minä elin nautinnoista runsaan rakkauden uuvuttavissa iloissa; tuo rakkaus vaihteli niitä iloja taidolla, jonka kokemus antaa, mutta kätkien oppinsa intohimon purkauksiin. Nuo nautinnot, äkillinen aistinrunouden ilmestyminen, muodostavat voimakkaan siteen, joka kiinnittää nuoret miehet heitä vanhempiin naisiin; mutta tuo side on rangaistusvangin kahle, se jättää sieluun häviämättömän jäljen, se synnyttää siellä ennenaikaisen vastenmielisyyden raikasta, puhdasta, ainoastaan kukista rikasta rakkautta kohtaan, joka ei osaa tarjota alkoholia kummallisesti kaiverretuissa kultamaljoissa, joissa välkähtelee jalokivien sammumattomia tulia. Maistellen nautintoja, joista minä olin uneksinut tuntematta niitä, jotka minä olin ilmaissut kukkavihkoissani ja jotka sielujen yhteys teki tuhat kertaa hehkuvammiksi, minulta ei puuttunut tekosyitä puolustaakseni mielihyvää, jota minä tunsin tyhjentäessäni tuota kaunista maljaa. Usein kun minun sieluni äärimmäisen uupumuksen vallassa, ruumiista irtautuneena, liiteli kaukana maasta, minä ajattelin, että nuo nautinnot olivat keino kahlehtia aine ja päästää henki ylevään lentoonsa. Usein lady Dudley, kuten niin monet naiset, käytti hyväkseen kiihtymystä, jonka saa aikaan ylen suuri onni, sitoakseen minut valallisilla lupauksilla; ja himon puuskan aikana hän sai minun lausumaan häväiseviä sanoja Clochegourde'n enkelistä. Minusta oli tullut petturi, minusta tuli teeskentelijä. Minä jatkoin kirjoittamista rouva de Mortsauf'ille, aivankuin minä olisin yhä ollut tuo sama, pienessä, sinisessä pukupahasessa oleva lapsi, jota hän niin suuresti rakasti. Mutta, tunnustan sen, hänen lahjansa nähdä näkyjä pelotti minua, kun minä ajattelin tuhoa, jonka yksi ainoa ajattelemattomuus saattoi aiheuttaa toiveideni iloisessa linnassa. Usein, keskellä ilojani, äkillinen tuska jäädytti minut, minä kuulin äänen ylhäältä lausuvan Henrietten nimen, kuten Raamatussa: Kain, missä on Abel? Kirjeeni jäivät vastauksetta. Minut valtasi hirveä levottomuus, minä tahdoin lähteä Clochegourde'en. Arabelle ei vastustanut sitä ollenkaan, mutta hän piti luonnollisena, että hän seuraisi minua sinne. Hänen naisellinen neronsa ilmaisi hänelle tuossa matkassa keinon erottaa minut täydelleen rouva de Mortsauf'ista, sillävälin kun minä, pelosta sokeana ja todellisen yksinkertaisuuden vallassa, en nähnyt ansaa, johon minä olin tarttuva kiinni. Lady Dudley ehdotti mitä nöyryyttävimpiä myönnytyksiä ja ehätti kaikkien vastustelujen edelle. Hän suostui asumaan Tours'in lähellä, maaseudulla, tuntemattomana, valepuvussa, menemättä ulos päivällä ja valitsemaan kohtauksiamme varten yön hetket, jolloin ei kukaan voinut meitä kohdata. Minä läksin Tours'ista ratsain Clochegourde'en. Minulla oli syyni saapua sillä tavoin, sillä öisiä retkiäni varten minä tarvitsin hevosen. Minulla oli arabialainen hevonen, jonka lady Esther Samhope oli lähettänyt markiisittarelle; tämä oli antanut sen minulle tuota kuuluisaa Rembrandt'in taulua vastaan, joka hänellä on salissaan Lontoossa ja jonka minä olin niin kummallisella tavalla saanut. Minä valitsin tien, jota minä olin kulkenut jalkasin kuusi vuotta ennen ja pysähdyin pähkinäpuun alle. Sieltä minä näin rouva de Mortsauf'in valkeassa hameessa terassin rinteellä. Minä kiiruhdin heti häntä kohden salaman nopeudella ja olin muutamassa minuutissa muurin juurella kuljettuani matkan suorassa linjassa, ikäänkuin esteratsastus olisi ollut kysymyksessä. Hän kuuli erämaan pääskysen tulisen juoksun ja, kun minä seisautin hevoseni aivan terassin viereen, sanoi hän minulle: — Ah! tekö täällä!
Nuo kolme sanaa musersivat minut. Hän tiesi minun seikkailuni. Kuka sen oli hänelle ilmaissut? Hänen äitinsä, jonka vihattavan kirjeen hän minulle myöhemmin näytti! Välinpitämätön heikkous tuossa äänessä, joka ennen oli ollut niin täynnä elämää, sen väritön, himmeä sointi ilmaisivat kypsynyttä surua, ne henkivät jotain katkaistujen, kuihtuneiden kukkien tuoksua. Uskottomuuden myrsky, noiden Loire virran tulvien kaltainen, jotka hiekoittavat ainiaaksi maan, oli käynyt hänen sielunsa ylitse, jättäen jälkeensä autiomaan sinne, missä ennen rikkaat ruohokentät viheriöitsivät. Minä annoin hevoseni käydä sisälle pikku portista; se paneutui nurmikolle minun käskystäni, ja kreivitär, joka oli tullut esille hitain askelin, huudahti: — Kaunis eläin! Hän piti käsivarsiansa ristissä, jotten minä olisi voinut tarttua hänen käteensä; minä arvasin hänen tarkoituksensa. — Minä menen ilmoittamaan herra de Mortsauf'ille, sanoi hän jättäen minut.
Minä jäin seisomaan tyrmistyneenä, antaen hänen mennä, tarkastaen häntä. Kreivitär kulki yhä jalona, hitaana ja ylpeänä, valkeampana kuin mitä minä ennen olin hänet nähnyt, mutta hänen otsallaan oli mitä katkerimman melankolian kelmeä leima ja hänen päänsä oli taivuksissa kuten sateen täyttämä lilja.
— Henriette! huusin minä kuolemaisillaan olevan ihmisen epätoivoisella tuskalla.
Hän ei kääntynyt, hän ei pysähtynyt, hän halveksi sanoa minulle että hän oli ottanut minulta nimensä pois, että hän ei siihen enää vastannut, hän kävi yhä eteenpäin. Minä olen tuntenut itseni pieneksi tässä maallisessa murheen laaksossa, joka sisältää tuhansia tomuksi tulleita kansoja, joiden sielut liitävät nyt maan yläpuolella; minä olen tuntenut itseni pieneksi noiden joukkojen rinnalla, joiden kunniaa heidän yllänsä kaartuvat valoisat avaruudet kirkastivat; mutta silloin minä olen ollut vähemmän masentunut kuin mitä minä olin nähdessäni valkean olennon, joka nousi kuten nousee kaupungin kaduilla kaikki esteet murtava tulva, joka nousi tasaisin askelin linnaansa Clochegourde'en, tuon kristityn Didon kunnian ja tuskien paikkaan! Minä kirosin Arabelleä kirouksella, joka olisi hänet tappanut, jos hän olisi sen kuullut, hän, joka oli kaikki jättänyt minun tähteni, kuten jätetään kaikki Jumalan tähden! Minä seisoin vajonneena ajatuksien maailmaan, havaiten kaikkialla ympärilläni äärettömän surun. Minä näin silloin heidän kaikkien laskeutuvan alas. Jacques juoksi ikänsä luonnollisella malttamattomuudella. Madeleine, riutuvasilmäinen gaselli, seurasi äitiään. Herra de Mortsauf tuli minun luokseni, ojensi käsivartensa, syleili minua ja suuteli minua poskille sanoen: — Felix, minä tiedän, että saan teitä kiittää elämästäni!
Rouva de Mortsauf käänsi meille selkänsä tämän kohtauksen ajaksi ottaen tekosyyksi näyttää hevosta hämmästyneelle Madeleinelle.
— Pahus vieköön! kas siinä naisia, huusi kreivi kiukustuneena, he tarkastelevat teidän hevostanne.
Madeleine kääntyi ja tuli luokseni, minä suutelin hänen kättänsä katsahtaen kreivittäreen, joka punastui.
— Madeleine on jo paljon terveemmän näköinen, sanoin minä.
— Tyttö raukka! vastasi kreivitär suudellen häntä otsalle.