— Sanokaa, sanokaa, sanokaa minulle jälleen se, oi ystäväni! Hän kävi istumaan penkille ja puhkesi kyyneliin. Hyve, Felix, elämän puhtaus, äidin rakkaus eivät siis ole erehdyksiä. Oh! vuodattakaa tuo palsami minun haavoihini! Toistakaa sana, joka kohottaa minut taivaisiin, jonne minä tahtoisin lentää rinnakkain teidän kanssanne! Antakaa minulle siunaava katse, pyhä sana, minä annan teille anteeksi kaiken pahan, mitä minä olen kahtena kuukautena saanut kärsiä.
— Henriette, meidän elämässämme on salaperäisyyksiä, joita te ette tunne. Minä kohtasin teidät iällä, jolloin tunne vielä saattoi tukahduttaa meidän luontomme synnyttämät himot. Mutta useampien kohtauksien, joiden muisto on lämmittävä minua kuoleman hetkellä, on täytynyt teille todistaa, että tuo ikä loppui, ja teidän pysyvä voittonne on ollut siinä, että olette pidentänyt tuon iän äänettömiä nautintoja. Rakkaus ilman omistamista pysyy pystyssä juuri kiihtyvän kaipauksen avulla; sitten tulee hetki, jolloin kaikki meissä on kärsimystä, meissä, jotka emme ole missään teidän kaltaisianne. Meissä on voima, jota me emme voi kieltää, ilman miehuutemme menettämisen vaaraa. Saamatta ravintoa, jonka pitäisi sitä ruokkia, sydän kalvaa omaa itseään ja tuntee menehtymistä, joka ei ole kuolema, mutta joka käy sen edellä. Luontoa ei siis voi kauvoja pettää; pienimmästäkin tapauksesta se herää voimalla, joka muistuttaa hulluutta. Ei, minä en ole rakastanut, minulla on ollut jano keskellä erämaata.
— Erämaata! sanoi hän katkerasti osoittaen laaksoa. Ja, lisäsi hän, kuinka viisaasti te todistelette ja kuinka paljon hienoja eroavaisuuksia te teette? Uskollisuus ei ole niin nerokas.
— Henriette, sanoin minä hänelle, älkäämme riidelkö muutamien rohkeiden ajatusten vuoksi. Ei, minun sieluni ei ole horjunut, mutta minä en ole ollut aistieni herra. Tuo nainen tietää, että sinä olet ainoa rakastettu. Hänellä on sivuosa minun elämässäni, hän tietää sen ja alistuu siihen; minulla on oikeus jättää hänet, kuten jätetään rakastajatar…
— Ja silloin…
— Hän on sanonut minulle, että hän silloin tappaisi minut, vastasin minä luullen, että tämä päätös yllättäisi Henrietten. Mutta minua kuunnellessaan hänen huulillansa väreili yksi noita halveksuvia hymyilyjä, jotka ovat vielä ilmehikkäämpiä kuin niiden ilmaisemat ajatukset. — Rakas omatuntoni, sanoin minä, jos sinä ottaisit huomioon kieltäymykset ja viettelykset, jotka liittyivät yhteen tuhotakseen minut, sinä käsittäisit tuon välttämättömän…
— Oh! niin, välttämättömän! sanoi hän. Minä olen uskonut teistä liikaa. Minä uskoin, että te ette horjuisi hyveessä, jonka pappi toteuttaa ja… jonka omistaa herra de Mortsauf, lisäsi hän antaen äänellensä pistosanan purevuuden. — Kaikki on lopussa, jatkoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, minä saan kiittää teitä paljosta, ystäväni; te olette sammuttanut minussa ruumiillisen elämän liekit! Vaikein osa tiestä on kuljettu, vanhuus lähenee, minä olen pian kärsivä, pian sairaloinen. Minä en voinut olla teille säteilevä haltijatar, joka vuodattaa teidän ylitsenne suosioiden sateen. Olkaa uskollinen lady Arabellelle. Madeleine, jonka minä kasvatin niin hyvin teitä varten, kenelle joutuu hän? Madeleine parka, Madeleine parka, toisti hän kuten surullista loppukertoa. Jos te olisitte kuullut hänen sanovan minulle: "Äitini, sinä et ole kohtelias Felix'ille!" Rakas olento!
Hän silmäili minua laskevan auringon riutuvissa säteissä, jotka liukuivat lehdistön läpi, ja ikäänkuin tuntien jotain sääliä meidän onnemme rauniota kohtaan hän syventyi meidän niin puhtaaseen menneisyyteen, heittäytyen mietiskelyihin, jotka valtasivat myöskin minut. Me palasimme muistoihimme, meidän silmämme siirtyivät laaksosta viinitarhoihin, Clochegourde'n ikkunoista Frapesle'en, me täytimme tämän unelman tuoksuvilla kukkavihkoinamme, toiveidemme romaaneilla. Se oli hänen viimeinen aistihurmauksensa, nautittuna kristityn sielun puhtaudella. Tuo näyttämö, niin suuri meille, oli saattanut meidät saman surumielisyyden valtaan. Hän uskoi minun sanoihini ja näki itsensä siellä, minne minä hänet asetin, taivaissa.
— Ystäväni, sanoi hän minulle, minä alistun Jumalan tahtoon, sillä hänen sormensa on kaikessa tässä.
Minä ymmärsin vasta myöhemmin noiden sanojen tarkoituksen. Me nousimme hitaasti pengermiä pitkin. Hän tarttui minun käsivarteeni, nojautuen siihen alistuneena, verta vuotavana, mutta asettaneena kääreen haavoilleen.