— Origet'ko, joka on saattanut minut haudan partaalle, sanoi kreivi keskeyttäen minut. Ei, ei, minä kysyn neuvoa Carbonneau'lta.
Tuon viikon aikana ja etenkin sen ensipäivinä kaikki oli minulle kärsimystä, sydämen lamautumisen alkua, turhamielisyyden loukkausta, sielun haavoja. Täytyy olla ollut keskuksena kaikelle, katseille ja huokauksille, elämän perustana, polttopisteenä, josta jokainen on saanut valonsa tunteakseen tuon tyhjyyden kauhistuksen. Kaikki oli täällä kuten ennenkin, mutta henki, joka teki kaiken eläväksi, oli sammunut kuten puhallettu liekki. Minä opin tuntemaan tuon hirveän tukaluuden, johon rakastajat joutuvat, kun he eivät enää tahdo nähdä toisiansa rakkauden paettua. Ei olla enää mitään siellä, missä on hallinnut! Löytää kuoleman äänetön kylmyys siellä, missä elämän iloiset säteet välkehtivät! vertaukset entisen ja nykyisen välillä masentavat. Pian minä kaipasin jälleen tuota tuskallista ilottomuutta, joka oli synkentänyt minun nuoruuteni. Minun epätoivoni tuli niin syväksi, että kreivitär oli siitä, niin luulen, liikutettu. Eräänä päivänä, päivällisen jälkeen, kun me olimme kaikki kävelemässä joen rannalla, minä tein viimeisen ponnistuksen saada hänen anteeksiantonsa. Minä pyysin Jacques'ia kävelemään sisarensa kanssa edellä päin, minä jätin kreivin kulkemaan yksin ja johtaen rouva de Mortsauf'ia venettä kohden minä sanoin hänelle: — Henriette, yksi sana, armosta, tai minä heittäydyn Indre'en! Minä olen rikkonut, se on totta; mutta enkö minä ole koiran kaltainen liikuttavassa uskollisuudessani! Minä palaan takaisin kuten se, häpeissään kuten se; jos se tekee pahaa, saa se kuritusta, mutta se jumaloi kättä, joka sitä lyö. Rangaiskaa minua, mutta antakaa minulle takaisin sydämenne…
— Lapsi raukka, sanoi hän, olettehan te aina minun poikani!
Hän tarttui minun käsivarteeni ja saavutti vaieten Jacques'in ja Madeleinen, joiden kanssa hän palasi takaisin Clochegourde'en viinitarhojen läpi. Minut hän jätti pitämään seuraa kreiville, joka ryhtyi puhumaan naapureitansa koskevista asioista.
— Menkäämme sisälle, sanoin minä hänelle, teillä on pää paljaana, ja illan kosteus voi aiheuttaa teille jotain sairautta.
— Te säälitte minua, te! rakas Felix, vastasi hän minulle mukautuen huomautukseeni. Minun vaimoni ei ole tahtonut koskaan lohduttaa minua. Ehkäpä se kuuluu hänen järjestelmäänsä. Kreivitär ei olisi varemmin koskaan jättänyt minua yksin miehensä kanssa, nyt minä tarvitsin tekosyitä voidakseni liittyä Henrietten seuraan. Hän oli lastensa kanssa, selvitellen lautapelin sääntöjä Jacques'ille.
— Kas tuolla, sanoi kreivi, alati kadehtien rakkautta, jota Henriette osoitti lapsilleen, kas tuolla ne, joiden vuoksi minä olen aina hyljätty. Aviomiehet, rakas Felix'ini, ovat aina alakynnessä; hyveellisinkin nainen löytää vielä keinoja, joilla hän voi tyydyttää haluaan päästä vapaaksi aviorakkaudesta.
Kreivitär pitkitti hyväilyjään vastaamatta mitään.
— Jacques, sanoi kreivi, tule tänne! Jacques vitkasteli.
— Sinun isäsi käskee sinua, mene, poikani, sanoi äiti työntäen häntä.