Kateus ei ollut ainoa syy yksinäisyyteen, jossa kreivi de Mortsauf eli. Hänen ensimäinen kasvatuksensa oli samanlainen kuin useimmilla ylhäisten perheiden lapsilla. Se oli epätäydellistä ja pintapuolista opetusta, jota täydensi hienon maailman seura, hovitavat, kruunun- tai muiden huomattujen virkojen hoitaminen. Herra de Mortsauf oli lähtenyt maanpakoon juuri sinä aikana, jolloin hänen toisen kasvatuksensa piti alkaa, hän jäi siis sitä ilman. Hän oli niitä, jotka uskoivat yksinvallan nopeaan palauttamiseen Ranskassa; tämän vakaumuksen johdosta hänen maanpakonsa oli mitä surkuteltavinta toimettomuutta. Kun Condé'n armeija, jossa hän rohkeutensa puolesta oli kaikkein uhrautuvaisimpia, hajosi, odotti hän pian saavansa palata valkean lipun alle, eikä ryhtynyt, kuten jotkut emigrantit, toimeliaaseen elämään. Luultavasti hänellä ei ehkä ollut voimaa luopua nimestään ja ansaita leipäänsä halveksitussa työssä ponnistellen. Hänen toiveensa, jotka alati odottivat lähintä päivää, ja mahdollisesti myöskin kunnia esti häntä astumasta ulkomaisten valtojen palvelukseen. Kärsimys kulutti hänen rohkeutensa. Pitkät jalkamatkat ilman riittävää ravintoa ja alati särkynein toivein turmelivat hänen terveytensä ja masensivat hänen sielunsa. Asteettain hänen köyhyytensä tuli äärimmäiseksi. Monille ihmisille kurjuus on vahvistavana pohjana; toisille se on hävittävä voima, ja kreivi oli näitä ihmisiä. Ajatellessani tuota köyhää tourainelaista aatelismiestä kävelevänä ja nukkuvana Unkarin maanteillä ja jakavana neljänneksen lammasta ruhtinas Esterházy'n paimenten kanssa, joilta kulkuri pyysi leipää, vaikka aatelismies ei olisi tahtonut siihen suostua, ajatellessani, että hän monta monituista kertaa kieltäytyi Ranskan vihollisten tarjoamasta avusta, minä en ole koskaan tuntenut vihaa tuota maanpakolaista kohtaan, en silloinkaan, kun näin hänet voitossaan naurettavana. Herra de Mortsauf'in valkeat hiukset olivat kertoneet minulle hämmästyttävistä suruista, ja minä tunnen liiaksi myötätuntoa maanpakolaisia kohtaan voidakseni heitä tuomita. Ranskalainen ja tourainelainen iloisuus katosi kreivistä. Hän tuli synkäksi, sairaaksi ja hoidettiin hyväntekeväisyydestä jossakin Saksanmaan sairaalassa. Hänen sairautensa oli suolipalteen tulehdusta, sairaus joka usein tuottaa kuoleman, mutta jonka parantaminen tuo mukanaan mielialan muutoksen ja aiheuttaa melkein aina luulotaudin. Hänen rakkaussuhteensa, jotka olivat haudatut hänen sielunsa syvimpään ja joista minä yksin olen päässyt selville, olivat alhaisen luokan rakkautta, joka ei ainoastaan hyökännyt hänen elämäänsä vastaan, vaan turmeli häneltä vielä tulevaisuudenkin. Kaksitoista vuotta kestäneen kurjuuden jälkeen hän käänsi silmänsä Ranskaa kohden, jonne Napoleonin asetus salli hänen palata. Kulkiessaan Rein'in yli huomasi kärsivä jalkamies eräänä kauniina iltana Strassburg'in kellotapulin ja pyörtyi. — "Ranska! Ranska! Minä huusin: Tuolla on Ranska! sanoi hän minulle, kuten lapsi huutaa: Äiti! kun se on loukannut itsensä." Oltuaan rikas ennen syntymistään hän nyt huomasi olevansa köyhä, aiottuna komentamaan rykmenttiä tai hallitsemaan valtiota hän oli vailla valtaa, vailla tulevaisuutta; oltuaan terve ja vankka hän palasi voimattomana ja loppuun kuluneena. Ollen ilman tietoja maassa, jossa ihmiset ja olosuhteet olivat suurentuneet, ehdottomasti vailla mahdollista vaikutusvaltaa hän näki itseltänsä riistetyn kaiken, vieläpä ruumiilliset ja siveelliset voimatkin. Omaisuuden puute teki hänelle hänen nimensä raskaaksi kantaa. Hänen järkähtämättömät mielipiteensä, hänen entisyytensä Condé'n armeijassa, hänen surunsa ja hänen menetetty terveytensä loivat häneen arkatuntoisuuden, joka ei ole paikallaan Ranskassa, tuossa pilkantekijöiden maassa. Puolikuolleena hän saapui Maine'en, jossa ehkä kansalaissodasta aiheutuneen sattuman johdosta vallankumouksen hallitus oli unohtanut myödä erään laajuudeltaan huomattavan maatilan. Hänen vuokraajansa oli sen pidättänyt hänelle siten, että tekeytyi sen omistajaksi. Kun de Lenoncourt'in perhe, joka asui tuota maatilaa lähellä olevassa Givry'n linnassa, kuuli kreivi de Mortsauf'in saapumisesta, meni herttua de Lenoncourt pyytämään häntä asumaan Givry'ssa sen välttämättömän ajan, jonka hän tarvitsi asunnon järjestämiseen. Lenoncourt'ien perhe oli suuresti jalomielinen kreiville, joka useampia kuukausia voimisti itseään täällä ja koetti kätkeä surujaan tämän ensimäisen levähdyksen aikana. Lenoncourt'it olivat kadottaneet suunnattoman omaisuutensa. Nimensä takia oli herra de Mortsauf sopiva tarjous heidän tyttärelleen. Kaukana siitä, että olisi vastustanut naimisiinmenoa viidenneljättä ikäisen, sairaan ja vanhentuneen miehen kanssa neiti de Lenoncourt näytti siitä tuntevan onnea. Naimisen kautta sai hän oikeuden elää yhdessä tätinsä herttuatar de Verneuil'in, ruhtinas Blamont-Chauvry'n sisaren kanssa, joka oli hänen kasvatusäitinsä.
Bourbon'in herttuattaren läheisenä ystävättärenä rouva de Verneuil kuului erääseen hengelliseen yhdistykseen, jonka sieluna oli herra Saint-Martin, Touraine'ssa syntynyt ja kutsuttu liikanimellä tuntematon filosoofi. Tämän filosoofin oppilaat harjoittivat hyveitä mystillisen illuminismin [mystillis-teosoofinen, vapaamuurarien salamenoja sisältävä hurmahenkinen liike. Suom. muist.] korkeiden mietelmien mukaan. Tämä oppi antaa taivaallisten maailmojen avaimen, selittää olemassaolon kehityskuluksi, jossa ihminen käy eteenpäin yleviä tehtäviä kohden, vapauttaa velvollisuuden kiinalaisesta alennustilastaan, sovittaa elämän tuskiin kveekarien muuttumattoman lempeyden ja käskee halveksimaan kärsimyksiä antaen jotain äidillistä tuolle enkelille, jota me kannamme taivaaseen. Se on tulevaisuusvoimaista stoalaisuutta. Toimiva rukous ja puhdas rakkaus ovat alkuaineksina tuossa uskossa, joka lähtee roomalaisen kirkon katolilaisuudesta palatakseen alkuaikojen kirkon kristinuskoon. Neiti de Lenoncourt pysyi kuitenkin apostolisen kirkon helmassa, kuten hänen tätinsäkin, joka oli sille aina muuttumattomasti uskollinen. Vallankumousmyrskyjen ankarasti koettelemana herttuatar de Verneuil oli elämänsä viime päivinä saanut hartaan hurskauden sävyn, joka vuodatti hänen rakastetun lapsensa sieluun taivaallisen rakkauden valoa ja sisäisen ilon öljyä, käyttääkseni itse Saint-Martin'in sanoja. Kreivitär otti useampia kertoja vastaan tuon rauhan ja hyveellisten tietojen miehen Clochegourde'en tätinsä kuoleman jälkeen, sillä Saint-Martin oli usein käynyt hänen tätinsä luona. Clochegourde'sta käsin Saint-Martin piti huolta viimeisistä kirjoistaan, jotka painettiin Tours'issa Letaurmy'n painossa. Elämän ahdistavia myrskyjä kokeneiden vanhojen naisten viisaudella rouva de Verneuil antoi Clochegourde'n nuorelle rouvalle pystyttääkseen hänelle kodin. Tuolla vanhusten hyvänsävyisyydellä, joka on aina täydellistä, silloin kun he ovat ystävällisiä, herttuatar luovutti kaikki sisarentyttärelleen, tyytyen siihen huoneeseen, joka oli hänen entisen huoneensa yläpuolella, ja jättäen entisen kreivittärelle. Hänen melkein äkillinen kuolemansa kietoi suruharsoihin tämän avioliiton ilot ja painoi lähtemättömän murheellisuuden sekä Clochegourde'en että nuoren rouvan taikauskoiseen sieluun. Ensimäiset Touraine'ssa vietetyt päivät olivat kreivittären elämässä ainoa, en sano onnellinen, mutta huoleton aika.
Ulkomailla vietettyjen vaellusvuosien jälkeen herra de Mortsauf, joka oli tyydytetty nähdessään lempeän tulevaisuuden koittavan, tunsi ikäänkuin sielun toipumista. Hän hengitti tuossa laaksossa kukkivan toivon huumaavia tuoksuja. Pakotettuna ajattelemaan omaisuuttaan hän heittäytyi maanviljelyspuuhiinsa ja sai aluksi kokea jonkunverran iloa; mutta Jacques'in syntyminen oli ukkosenisku, joka hävitti nykyisyyden ja tulevaisuuden: lääkäri tuomitsi äskensyntyneen. Kreivi piti tämän päätöksen huolellisesti salassa äidiltä, sitten hän kysyi neuvoa itseänsä varten ja sai toivottoman vastauksen, jota vahvisti Madeleinen syntyminen. Nämä kaksi tapausta, jotka antoivat jonkinlaisen sisäisen varmuuden onnettomalle tuomiolle, lisäsivät siirtolaisen sairaloisuutta. Hänen nimensä oli ainiaaksi sammunut; nuori, puhdas ja moitteeton vaimo oli onnettomana hänen sivullansa, sai kärsiä äitiyden tuskat tuntematta sen iloja; tuo hänen entisen elämänsä mustamulta, josta iti uusia kärsimyksiä, laskeutui hänen sydämeensä ja täydensi hänen häviönsä. Kreivitär aavisti menneisyyden nykyisyydestä ja luki tulevaisuuden. Vaikkei mikään ole vaikeampaa kuin tehdä onnelliseksi mies, joka tietää itsensä rikokselliseksi, ryhtyi kreivitär tähän enkelimäiseen yritykseen. Yhdessä päivässä hänestä tuli stoalainen. Laskeuduttuaan syvyyteen, josta hän vielä saattoi nähdä taivaan, hän omistautui yhtä ainoata ihmistä varten sellaiseen lähetystehtävään, jota laupeudensisar harjoittaa kaikkia kohtaan. Sovittaakseen miehensä oman itsensä kanssa, kreivitär antoi hänelle anteeksi sen, mitä hän itse ei antanut itsellensä anteeksi. Kreivistä tuli ahne, hänen vaimonsa suostui olemaan vailla määrättyjä tarpeita; hän pelkäsi tulevansa petetyksi, kuten tekevät kaikki ne, jotka eivät ole tunteneet maailman elämää muutoin kuin saamalla inhoa sitä kohtaan, kreivitär pysyi yksinäisyydessä ja taipui valittamatta hänen epäilyksiinsä. Kreivitär käytti naisen viekkautta saadakseen hänet tahtomaan sitä, mikä oli oikein. Kreivi uskoi siten omistavansa aatteita ja nautti hänen luonansa ylemmyyden iloa, jota hän ei missään muualla olisi saanut. Sitten, pitemmälle avioliiton tietä astuttuaan, kreivitär päätti pysyä ikuisesti Clochegourde'ssa, tuntien kreivissä hysteerillisen sielun, jonka purkaukset saattoivat tuossa juomien ja juorujen maassa vahingoittaa hänen lapsiansa. Myöskään ei kukaan epäillyt herra de Mortsauf'in todellista kykenemättömyyttä, sillä hänen vaimonsa oli koristanut hänen raunionsa paksulla murattiverholla. Kreivin tyytymätön ja vaihteleva luonne kohtasi siis hänen vaimossaan lempeän ja keveän maaperän, johon hän asettui tuntien siinä salaiset surunsa palsamin raikkaudella lievennetyiksi.
Tämä kertomus on yksinkertaisin selostus niistä puheista, joita salainen harmi sai lähtemään herra de Chessel'in suusta. Hänen maailmantuntemuksensa oli antanut hänelle vihiä muutamista Clochegourde'en haudatuista salaisuuksista. Mutta vaikka rouva de Mortsauf ylevällä käytöksellään pettikin maailmaa, ei hän voinut johtaa harhaan rakkauden hienovainuisia aistimia. Kun minä olin pienessä kamarissani, saattoi todellisuuden aavistus minut hypähtelemään vuoteessani. Minä en sietänyt Frapesle'ssa oloa, kun minä voin nähdä hänen huoneensa ikkunat; minä pukeuduin, hiivin hiljaa alas ja tulin erään kiertoportailla varustetun tornin ovesta ulos. Yön viileys rauhoitti jälleen minut. Minä menin Indre'n yli Punaisen myllyn siltaa pitkin ja saavuin ennen mainitussa onnellisessa ruuhessa Clochegourde'n edustalle. Linnassa loisti tuli viimeisestä Azay'hen päin olevasta ikkunasta. Vanhat mietelmäni valtasivat minut, mutta leppoisina, rakkausöiden sävel virtojen ja vesien satakielen yksisävelisen laulun sekoittamina. Minussa heräsi aatteita, jotka liukuivat kuin aaveet, kohottaen pois harsot, jotka tähän asti olivat peittäneet kaunista tulevaisuuttani. Sielu ja aistimet olivat yhtä paljon ihastuksen vallassa. Millä kiihkeydellä taivaani kohosivatkaan aina hänen luokseen asti? Kuinka monasti minä kertasinkaan mielettömän tavoin loppusäettä: Tuleeko hän omakseni? Jos edellisinä päivinä maailman kaikkeus oli laajentunut minulle, sai se yhdessä ainoassa yössä keskipisteen. Kreivittäreen kiintyivät minun tahtoni ja kunnianhimoni, minä toivoin olevani hänelle kaikki kaikessa, uudistaakseni ja täyttääkseni hänen särkyneen sydämensä. Se oli kaunis yö, jonka minä vietin hänen ikkunansa alla keskellä myllyjen sulkuluukkuihin syöksevien vesien kohinaa, jota katkaisi Saché'n tornikellon tuntilyönnit. Tänä valoa kylpevänä yönä, jolloin tuo tähtikukka kirkasti minun elämäni, minä kihlasin hänelle sieluni tuolla köyhän kastilialais-ritarin uskolla, jota me pilkkaamme Cervantes'issa ja jolla me alamme rakkauden. Ensimäisen valon sarastaessa taivaalla, ensimäisen linnun laulaessa minä riensin Frapesle'n puistoon. Kukaan maaseutulaisista ei ollut minua nähnyt, ei kukaan epäillyt minun keppostani ja minä nukuin aina siihen asti, jolloin kello ilmoitti aamiaisaikaa. Huolimatta kuumuudesta laskeuduin minä aamiaisen jälkeen niitylle mennäkseni jälleen katsomaan Indre'a ja sen saaria, laaksoa ja sen rinteitä, joiden intohimoiseksi ihailijaksi minä näytin tulleen. Mutta rientäen nopeudella, joka veti vertoja kiitävän hevosen vauhdille, minä jälleen löysin veneeni, pajuni ja Clochegourde'n. Kaikki oli siellä hiljaista ja värähtelevää, kuten päiväsydän maaseudulla on. Lehdet kuvastuivat tarkkapiirteisinä taivaan sineä vasten; hyönteiset, jotka elävät valosta, vihreät sudenkorennot, espanjankärpäset lensivät saarnimetsikköihin ja ruusupensaisiinsa. Karjalaumat märehtivät siimeksessä, viinitarhojen punaamat maat hehkuivat, ja tarhakäärmeet kiemurtelivat mäenrinteillä. Mikä muutos tuossa maisemassa, niin raikkaassa ja niin viehkeässä, ennen levolle menoani. Äkkiä minä hyppäsin veneestä ja läksin kiipeämään tietä pitkin sivuuttaakseni Clochegourde'n, josta minä luulin nähneeni kreivin lähtevän ulos. Enkä pettynytkään, hän meni pitkin niittyä ja käytti epäilemättä hyväkseen porttia, joka johti joen rantaa noudattavalle Azay'n tielle.
— Kuinka voitte tänä aamuna, herra kreivi? Hän katsahti minuun onnellisen näköisenä, hän ei usein kuullut nimitettävän itseään sillä tavoin.
— Hyvin, sanoi hän; mutta tehän todella rakastatte maaseutua kävellessänne tällaisessa kuumuudessa?
— Onhan minut lähetetty tänne saadakseni oleskella ulkoilmassa.
— Aivan niin! Tahdotteko tulla katsomaan rukiini leikkuuta?
— Hyvin mielelläni, sanoin minä hänelle. Tunnustan teille, että olen uskomattoman tietämätön. Minä en erota ruista vehnästä enkä poppelia haapapuusta; en tiedä mitään viljelyksistä enkä maan eri käyttämistavoista.
— Siispä tulkaa! sanoi hän iloisesti lähtien kulkemaan. Käykää sisälle pienestä portista tuolla ylhäällä.