— Nanon, sanoi sitävastoin Eugénie eräänä iltana makuulle mennessään, ajatteles, ettei hän ole kirjoittanut minulle seitsemään vuoteen!
Sillä välin kuin Saumurissa asiat olivat tulleet tälle kannalle, oli Charles hankkinut Intiassa itselleen omaisuuden. Mukanansa tuomat pikkutavarat oli hän ensiksikin saanut kaupan hyvään hintaan. Kun hän oli ansainnut kannuksensa uudella elämänurallaan, hävisivät hänestä monet ennakkoluulot ja hän teki sen huomion, että Europan ulkopuolella, samoinkuin Europassakin, oli ihmisten ostaminen ja myöminen suorin tie onneen. Hän astui maihin Afrikan rannoille, osti sieltä neekereitä ja möi niitä suurella voitolla milloin milläkin markkinoilla. Hänen kauppatoimensa vei niin kokonaan hänen aikansa, ettei hänelle jäänyt hetkenkään vapautta. Häntä hallitsi kokonaan ajatus palata Parisiin rikkauden koko hohteessa ja hankkia siellä itselleen vielä loistavampi asema kuin se oli, jonka hän oli menettänyt. Pakoitettuna liikkumaan maasta maahan, toisten ihmisten luota toisten luo ja tullen näkemään mitä erilaatuisimpia katsantotapoja; oli hän vähitellen muuttunut ja tullut epäilijäksi. Hänellä ei enää ollut varmoja käsityksiä oikeasta ja väärästä, sillä hän näki että sitä mitä toisessa maassa pidettiin rikoksena, sitä pidettiin toisessa hyveenä. Uurastaen aina itsekkäissä tarkoituksissa, oli hänen sydämensä kylmentynyt, käynyt ahtaaksi ja kuivaksi. Grandet'n veri ei voinut välttää kohtaloaan. Charles muuttui kovaksi ja saaliinhimoiseksi. Hän möi kiinalaisia, neekereitä, pääskysenpesiä, lapsia ja käsityöläisiä. Hän harjoitti laajaa koronkiskontaa. Tapa pettää tullia totutti häntä uhmaamaan kaikkia inhimillisiä lakeja. Hän alkoi ostaa mitättömästä hinnasta merirosvojen ryöstämiä tavaroita ja myödä niitä siellä, missä niitä kaivattiin. Jos puhtaan ja jalon Eugénien kuva seurasi häntä hänen alkumatkallaan, niinkuin niiden pyhien neitsyiden, joita espanjalaiset merimiehet käyttävät laivoissaan, ja jos hän onnen kääntyessä myötäiseksi muistelikin serkkunsa esirukouksia, niin sekoittivat pian mustat ja valkeat tytöt, mulatti-naiset, javanittaret ja kaikenlaiset hurjistelut Eugénien muiston, samoinkuin Saumurin, sedän talon, kivipenkin, käytävässä ryöstetyn suudelman muiston.
Hän muisti vain neljän vanhan muurin ympäröimän puutarhan, koska hänen seikkailuretkensä oli sieltä alkanut. Omaisistaan ei hän halunnut mitään tietää. Hänen setänsä oli vanha lurjus ja oli häneltä vienyt hänen kalleutensa. Eugénie oli yhtä vähän hänen ajatuksissaan kuin hänen sydämessään. Eugéniella oli vain paikkansa yksistään hänen liikekirjoissaan kuuden tuhannen frangin velkojana.
Tämä kaikki oli syynä siihen, ettei Charles antanut mitään vihiä itsestään. Intiassa, St. Thomas'lla, Afrikassa, Lissabonissa ja Yhdysvalloissa oli keinottelija ottanut käytäntöön, säästääkseen omaa nimeään häpeältä, nimen Sepherd. Carl Sepherd saattoi arkailematta esiintyä väsymättömän saaliinhimoisena, ahneena, miehenä, joka ei haikaile peittää nimeään häpeällä ja elää loppupäiviänsä kunnian miehenä.
Tällä tavoin hankki hän lyhyessä ajassa suuren omaisuuden. Vuonna 1826 palasi hän Bordeaux'hon kauniilla prikillä, Marie-Carolinella, joka kuului eräälle kuningasmieliselle kauppahuoneelle. Hänellä oli noin kahden miljoonan frangin edestä kultaa kolmessa hyvin suojatussa tynnyrissä ja hän toivoi vielä voittavansa seitsemän tai kahdeksan prosenttia vaihtaessaan Parisissa kultansa rahaksi. Laivalla oli sattumalta hänen majesteettinsa kuningas Kaarle X:nnen kamariherra d'Aubrion, hyväntahtoinen vanhus, joka oli ollut kyllin hullu mennäkseen naimisiin muotinaisen kanssa, ja jolla oli Intiassa ollut maa-omaisuus. Peittääkseen vaimonsa tuhlauksia oli herra d'Aubrionin täytynyt myödä intialainen maatilansa. Herra ja rouva d'Aubrion olivat nyt pakoitetut supistamaan menonsa kahdenkymmenen tuhannen korko-tulojen mukaan vuodessa. Heillä oli tytär, jotenkin ruma, ja tämän tahtoi äiti naittaa ilman myötäjäisiä, korot kun tuskin riittivät vanhempien elämään Parisissa. Toimenpide, joka olisi tuottanut vastuksia kenelle hyvänsä, ei ollut vaivaton tälle muotinaisellekaan. Hänkin epäili jo, ettei edes kukaan aatelisnimiä takaa-ajava onnenonkija antaisi hänen tyttärensä häikäistä itseään.
Neiti d'Aubrion oli pitkä ja laiha kuin muurahainen; hänellä oli ylpeä suu, jonka yläpuolella kohosi ylen pitkä nenä, päästään sangen paksu, tavallisesti keltainen, mutta syönnin jälkeen aivan punainen — muistuttaen kalpeilla ja ikävystyneillä kasvoilla epämiellyttävää kasvia. Ainoastaan äiti, joka vielä kahdeksanneljättä ikäisenä on kaunis eikä ole väsynyt rakkauteen, voi toivoa itselleen sellaista tytärtä. Mutta näiden luonnon oikkujen vastapainoksi oli markiisitar d'Aubrion kasvattanut tyttärelleen erinomaisen ylpeän käytöksen; lisäksi oli hän valvonut tyttärensä ruokajärjestystä, niin että tämän nenänväri pysyi kohtuullisena, sekä neuvonut häntä pukeutumaan maulla. Hän oli lisäksi opettanut tyttärelleen siron käytöstavan sekä kaihomieliset katseet, jotka vetävät miehen huomion puoleensa ja antavat hänen uskoa viimeinkin löytäneensä kauan kaipaamansa enkelin. Olipa neiti d'Aubrion jo oppinut tavan pistää esiin jalkansakin ja sallia ihailtavan sen pienuutta silloin kun nenän puna oli kiusallisimmillaan. Sanalla sanoen, hänestä oli pitkien hihojen, petollisten täytteiden:, pöyheiden pukujen ja tiukasti puristetun kureliivin avulla tehty niin virheetön nainen, että hän olisi kelvannut asetettavaksi museoon äideille esikuvaksi.
Charles mieltyi rouva d'Aubrioniin, joka puolestaan kalkin tavoin haki hänen seuraansa. Kerrottiinpa, ettei hän ylikulun aikana laiminlyönyt mitään keinoja kopatakseen itselleen niin äveriästä vävypoikaa.
Tultuaan maihin Bordeaux'ssa, kesäkuussa 1826, asettuivat herra, rouva ja neiti d'Aubrion sekä Charles asumaan samaan hotelliin. Yhtämatkaa lähtivät he myöskin Parisiin.
D'Aubrionien maatila oli suistumaisillaan velkataakan alle, Charles'in oli nyt määrä nostaa se jaloilleen. Äiti oli jo puhunut, miten mielellään hän luovuttaisi maakerroksen vävylleen ja tyttärelleen. Ja koska hänellä ei ollut samoja ennakkoluuloja kuin miehellään aatelia kohtaan, oli hän luvannut Charles Grandet'lle, että hän hankkisi Kaarle X:ltä kuninkaallisen valtakirjan, jonka nojalla Charles perustamalla d'Aubrionista, joka nyt tuotti vuosittain 36,000 frangia, perintötilan saisi oikeuden de Buch- ja d'Aubrion-sukujen aateliskilpiin ja markiisinarvoon. Hyvällä hoidolla ja toimeliaisuudella saattoi d'Aubrionien tilasta saada yli sadan tuhannen vuositulon.
— Ja kun omistaa sata tuhatta korkoja, nimen, perheen, pääsyn hoviin — sillä teen teistä kamariherran — silloin ihmisellä on kaikkea mitä haluttaa, selitti hän Charles'ille. Siten voitte te päästä, oman mielenne mukaan, virkamieheksi valtakunnan neuvostossa, lähetystön sihteeriksi, vieläpä lähettilääksikin. Kaarle X rakastaa suuresti herra d'Aubrionia, he ovat lapsuuden tuttuja.