— Minun setänikö… kysyi Eugénie.
— Poika parka! huudahti rouva Grandet.
— Niin, parka hän on, toisti Grandet, hänellä ei ole penniäkään.
— Ja kumminkin nukkuu hän kuin olisi maailman kuningas, sanoi Nanon lempeällä äänellä.
Eugénie lakkasi syömästä. Hänen sydäntään kouristi rajusti, kuten tapahtuu naiselle vain silloin, kun hän ensi kerran tuntee koko olennollaan sääliä sitä kohtaan, jota hän rakastaa. Tyttö parka purskahti itkuun.
— Ethän sinä tuntenut setääsi, minkätähden siis itket? sanoi hänen isänsä, heittäen häneen samanlaisen saaliinhimoisen tiikerinkatseen kuin hänen oli tapana heittää kultakasoihinsa.
— Mutta, herra, kukapa ei tuntisi sääliä tuota nuorta miesparkaa kohtaan, joka nukkuu kuin saapas, tietämättä mitään kohtalosta, joka häntä odottaa? puuttui Nanon puheeseen.
— En puhu sinulle Nanon! Pidä suusi kiinni! Eugénie käsitti tällä hetkellä, että naisen, joka rakastaa, tulee aina salata tunteensa. Hän ei puhunut mitään.
— Toivon, rouva Grandet, ett'ette puhu hänelle mitään, ennen kuin palaan, jatkoi vanhus. Minun täytyy antaa pitentää niittyjeni ojitusta tielle saakka. Kun palaan kahdentoista seutuvilla syömään toista aamiaistani puhun veljenpoikani kanssa hänen asioistaan. — Mitä sinuun tulee, Eugénie neitiseni, jos tuon keikarin tähden itket, niin riittää jo, lapseni. Hän lähtee piakkoin Itä-Intiaan. Sinä et enää ole häntä näkevä.
Isä otti hansikkaansa hattunsa laidalta, veti ne käsiinsä tavallisella tyyneydellään, hitaasti sovitellen niitä jokaiseen sormeensa, ja lähti ulos.