Nämä sanat saivat äidin kärsimyksien kuluttamat kasvot säteilemään.
— Onko hän kaunis sinun mielestäsi? kysyi Eugénie. Rouva Grandet vastasi vain hymyllään. Sitten sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen matalalla äänellä:
— Ehkäpä sinä jo häntä rakastatkin? Se olisi ikävä.
— Ikäväkö, toisti Eugénie, minkätähden? Hän miellyttää sinua, hän miellyttää Nanonia, miksi ei hän miellyttäisi minua? Äiti, meidän täytyy kattaa aamiaispöytä hänelle.
Eugénie heitti pois työnsä. Äiti teki samoin.
— Oletpa hupsu! sanoi hän.
Mutta hänelle oli mieluinen tyttärensä hulluus, johon hän itsekin otti osaa.
Eugénie kutsui Nanonia.
— Mitä nyt, neiti?
— Nanon, onhan sinulla tänään kermaa päivällisiksi?