— On hyvin lämmin, hyvin kaunis ilma, sanoi Grandet, syvään hengittäen.
— Kyllä, setäni… mutta…?
— No niin, poikani, jatkoi setä, minulla on ikäviä uutisia kerrottavana sinulle. Isäsi on hyvin sai…
— Minkätähden olen siis täällä? huudahti Charles. Nanon, nopeasti tänne kyytihevoset! Voinhan saada täältä vaunut, lisäsi hän, kääntyen setänsä puoleen, joka seisoi liikkumattomana.
— Hevoset ja vaunut ovat tarpeettomat, vastasi Grandet, katsellen Charles'ia, joka oli vaiti ja tuijotti eteensä. — Niin, poika parkani, sinä arvaat. Hän on kuollut. Mutta se ei ole vielä mitään, on jotain vielä vakavampaa, hän on ampunut kuulan otsaansa…
— Isänikö?…
— Niin, mutta se ei ole mitään. Sanomalehdet kirjoittelevat tästä ikäänkuin tietäisivät muutakin. Kas tuossa, lue.
Grandet, joka oli lainannut lehden Cruchot'lta, levitti tuon kohtalokkaan kirjoituksen Charles'in silmien eteen. Silloin nuorukaisparka, vielä melkein lapsi ja siis siinä iässä, jossa tunteet ovat herkimmillään, puhkesi kyyneliin.
— Hyvä, ajatteli Grandet, hänen silmänsä peloittivat minua. Nyt hän itkee, hän on pelastettu. — Tämäkään ei ole vielä mitään, rakas veljenpoikani, jatkoi Grandet ääneen, tietämättä, kuunteliko Charles häntä, tämä ei ole vielä mitään, sinä unohdat surusi; mutta…
— En koskaan! En koskaan! Isäni! Isäni!