Kun hän taas loi katseensa serkkuun, oli hän vielä punainen, mutta hänen silmänsä koettivat salata sitä hillitöntä iloa, joka liikkui hänen sydämessään. Mutta molempain katseet ilmaisivat sen, koko heidän sielunsa suli yhteen ainoaan ajatukseen: tulevaisuus oli heidän. Tämä suloinen elämys oli Charles'ille hänen suuressa surussaan sitä kallisarvoisempi, kun se oli aivan odottamaton.
Kolkutus porttiin sai molemmat naiset pakenemaan paikoilleen. Onneksi ehtivät he kavuta kyllin nopeasti portaita ollakseen työnsä ääressä, kun Grandet astui sisään. Hänen epäluulonsa olisivat jo heränneet, jos hän olisi tavannut heidät porraskäytävässä. Aamiaisen jälkeen, jonka Grandet tuota pikaa antoi luistaa kädestä suuhun, ilmestyi metsävahti, joka ei vielä ollut saanut hänelle luvattua korvausta. Hän toi Froidfond'ista jäniksen ja muutamia peltokanoja, jotka hän oli linnan metsissä ampunut, sekä ankeriaita ja pari haukea, joita myllärit olivat lähettäneet.
— Kas, kas, Cornoiller, hän tulee aina kuin pyydettynä. — Taitaa olla hyvänmakuinen, tuo?
— Totta tosiaan, jalo herra, olen tappanut sen pari päivää sitten.
— Siispä, jalat allesi, Nanon! huudahti Grandet. Valmista tämä päivälliseksi, sillä olen kutsunut molemmat Cruchot't kesteihin.
Nanon jäi ihmeissään seisomaan paikoilleen ja katsoa töllisteli huoneessa olijoita.
— Mutta mistä minä näin äkkiä saan silavaa ja höysteitä ruokiin?
— Vaimoseni, anna Nanonille kuusi frangia ja muistuta minua, että noudan hyvää viiniä kellarista.
— Herra Grandet, aioinpa, alkoi metsänvartija, joka kauan oli miettinyt, miten saada puhe johdetuksi luvattuun palkkaan, aioinpa, herra Grandet…
— Ta, ta, ta, ta, virkahti Grandet väliin, tiedän mikä sinulla on mielessäsi; sinä olet rehti mies. Katsokaamme huomenna, tänään ei minulla ole aikaa. — Vaimoseni, anna hänelle viisi frangia.