— Se olkoon päätetty. Lähden huomenna postin mukana, lausui des Grassins kovalla äänellä, ja saan teidän viimeiset määräyksenne kello — kello…?
— Kello viisi, ennen päivällistä, vastasi viinikauppias hieroen käsiään.
Molemmat puolueet jäivät vielä joksikin hetkeksi vastakkain. Des Grassins virkkoi, pienen vaitiolon jälkeen, taputtaen Grandet'ta olalle:
— Mikä onkaan sen ollakseen, jolla on sellaisia sukulaisia kuin te…
— Niin, niin, ilman että annan sen näkyä, olen hyvä sukulainen. Olen rakastanut veljeäni ja tahdon sen osottaa, jos… jos se ei… vain… maksa…
— Meidän täytyykin jo lähteä, Grandet, sanoi pankkiiri, keskeyttäen onneksi isäntänsä, ennen kuin tämä oli ehtinyt lopettaa lausettaan. Koska matkani on niin kiireinen, täytyy minun lähteä järjestämään asioitani.
— Hyvä, hyvä. Minun taas täytyy… tiedättehän, miksi… mennä neu-neu-neuvottelusaliini, kuten presidentti Cruchot sanoi.
— Kas, kas! Nyt en olekaan enää herra de Bonfons, ajatteli tuomari surumielisesti. Ja hänen kasvonsa saivat saman ilmeen kuin oikeussalissa, kun joku väsytti häntä jaarituksillaan.
Molempien kilpailevien perheiden päät lähtivät yhdessä. Kumpikaan ei ajatellut enää sitä petollista juonta, jonka Grandet oli valmistanut viininviljelijöitä vastaan. Kumpikin koetti vain, vaikka turhaan, saada selville, mitä toinen ajatteli viiniporvarin uudesta yrityksestä.
— Lähdettekö meidän kanssamme rouva Dorsonvalin luo? kysyi des
Grassins notariolta.