— Hyvä, hyvä. Mutta ethän ole heille sanonut, minne olen matkalla?
— En sitä itsekään tiedä.
— Hyvä. Ovatko nuo rattaat kestävät.
— Nämä, herra Grandet? Ne kantaisivat helposti kolmetuhatta. Mutta mitä tuo painaa tuollainen vati?
— Ho-hoi, huokasi Nanon. Tämä painaa hyvin kahdeksantoista sataa.
— Suu poikki, Nanon! Vaimolleni saat sanoa, että olen lähtenyt maalle. Tulen takaisin päivällisiksi. Aja nyt hyvin, Cornoiller, meidän täytyy olla Angers'issa ennen kello yhdeksää.
Ajoneuvot lähtivät. Nanon lukitsi pääoven, päästi koiran vapaaksi, asettui särkevine hartioineen levolle, eikä kukaan naapurustossa aavistanut herra Grandet'n lähtöä eikä hänen matkansa tarkoitusta. Tynnyrintekijän salamyhkäisyys oli täydellinen. Kukaan ei ollut nähnyt äyriäkään tässä kultaa täydessä talossa. Aamulla oli Grandet sattumalta kuullut, että Nantes'issa oli lukuisien laivanvarustusten takia kullan arvo suunnattomasti noussut, ja että Angers'iin oli tullut ostajia, jotka halusivat vaihtaa itselleen kultaa. Sentähden oli hän kohta tilannut pehtoreilta hevoset ja oli nyt matkalla mainittuun kaupunkiin, myödäkseen siellä kultaansa ja vaihtaakseen sitten itselleen valtion arvopapereita.
— Isäni lähtenyt matkaan, ajatteli Eugénie, joka kätköstään oli kaikki kuullut.
Hiljaisuus palasi taasen taloon ja rattaiden jyrinä loittoni nukkuvasta Saumurista. Samassa oli Eugénie kuulevinaan valitushuudon serkkunsa huoneesta. Valoviiru, kapea kuin miekan terä, kulki oven raosta vanhan porraskäytävän yli.
— Hän kärsii, ajatteli tyttö ja astui kaksi askelta ovea kohti.