"Rakas Annette'ni, mikään ei voisi meitä eroittaa, jollei se onnettomuus, joka on minua kohdannut ja jota ei mikään ihmisviisaus osannut aavistaa. Isäni on surmannut itsensä, hänen omaisuutensa ja minun on tykkänään mennyt. Olen jäänyt orvoksi siinä iässä, jossa minä, kasvatukseni tähden, en ole vielä enempää kuin lapsi; kuitenkin täytyy minun miehenä nousta siitä rotkosta, johon olen pudonnut. Olen käyttänyt juuri osan yötä suunnitelmien tekoon. Jos tahdon kunnian miehenä lähteä Ranskasta, ja sitä aion tehdä, ei minulle jää sataa frangia, millä koettaa onneani Intiassa tai Amerikassa. Niin, rakas Annaseni, minä lähden etsimään onnea maapallon epäterveellisimmiltä seuduilta. Siellä, niin on minulle sanottu, on se nopeasti ja varmasti löydettävissä. Parisiin en voi jäädä. Minun ylpeyteni ei voisi kestää niitä loukkauksia, sitä kylmyyttä ja sitä ylenkatsetta, jotka tulevat langenneen miehen, vararikontehneen perillisen osaksi. Hyvä Jumala, olla velkaa kaksi miljoonaa… Jo ensi viikkona surmattaisiin minut kaksintaistelussa. Siksi en halua sinne enää palata. Sinun rakkautesi, syvin ja hellin rakkaus, mikä milloinkaan on tehnyt miehen sydämen onnelliseksi, ei voisi saada minua sinne palaamaan. Ah, rakkaani! minulla ei edes olisi kyllin varoja voidakseni tulla sinne, missä sinä olet, antamaan ja saamaan viimeisen suudelman, ja siten noutamaan voimaa päätöksieni toimeenpanoon…"
— Charles-parka, oli hyvä, että luin tämän kirjeen. Minulla on rahaa, annan hänelle kaiken, sanoi Eugénie itsekseen.
Hän ryhtyi taas lukemaan, tukahdutettuaan huokauksensa:
"En ole vielä koskaan ajatellut köyhyyden kurjuutta. Jos minulla olisikin ne sata frangia, jotka tarvitsen matkaani varten, niin ei minulla ole sen yli äyriäkään muihin välttämättömiin menoihin. Mutta minullahan ei ole noita sataa frangia, enempää kuin mitään muutakaan, enkä tiedä mitä minulle voisi jäädä, kun sitoumukseni ovat Parisissa suoritetut. Mutta vaikk'ei minulla mitään olekaan taskussani, aion yhtäkaikki Nantes'issa ottaa pestin matruusina ja alkaa, kuten niin monet tarmon miehet, joilla ei ole lähtiessä ollut äyriäkään, mutta jotka ovat palanneet rikkaina Intiasta. Tästä aamusta lähtien olen katsonut kylmästi kohtaloani kasvoista kasvoihin. Se on oleva minulle katkerampi kuin kaikille muille, minulle, jota ihaileva äiti on hemmoitellut ja isistä parhain rakastanut, minulle, joka ensi askeleitani maailmaan ottaessani olen kohdannut naisen sellaisen kuin Annan rakkauden. Olen tuntenut vain elämän kukkaistarhat. Sellainen onni ei voinut kestää. Kuitenkin on minulla, Annette, enemmän rohkeutta kuin mitä voisi odottaa nuorelta mieheltä, joka on tottunut Parisin suloisimman naisen hellyyksiin, joka on tuuditellut itseään perhe-elämän iloissa, jolle kaikki on hymyillyt vastaan, ja jonka toivomukset ovat isälle olleet laki… Ah, isä rakas! Nyt hän on kuollut, Annette!… Olen ajatellut omaa asemaani ja myöskin sinun. Olen neljässäkolmatta tunnissa paljon vanhentunut. Rakas Anna, jos sinä, pidättääksesi minut läheisyydessäsi Parisissa, kieltäytyisit puvuistasi, aitiostasi Oopperassa, et kuitenkaan voisi säästää niin paljon rahaa kuin minä tarvitsisin toimettomaan elämääni. Sitä paitsi en voisi ottaa sellaista uhria vastaan. Me eroamme siis nyt iäksi."
— Charles jättää hänet, pyhä Neitsyt! Mikä onni! Eugénie hypähti onnesta. Charles liikahti samassa. Tyttö säpsähti. Onneksi ei nuorukainen herännyt. Eugénie jatkoi:
"Milloin palaan? Sitä en tiedä. Intian ilmanala vanhentaa pian europpalaisen, etenkin sellaisen, joka tekee työtä. Ajatelkaamme, mitä olemme kymmenen vuoden päästä. Kymmenessä vuodessa on tyttäresi tullut kahdeksantoista vuotiaaksi, hänestä on tullut alituinen seuralaisesi ja vakoilijasi. Silloin olisi maailma hyvin julma sinua kohtaan, tyttäresi kenties vielä julmempi. Me olemme nähneet esimerkkejä maailman tuomiosta ja tyttärien kiittämättömyydestä. Käyttäkäämme niitä hyväksemme. Säilytä sydämesi syvyydessä, kuten minäkin teen, muisto neljästä onnen vuodesta ja ole, jos voit, uskollinen onnettomalle ystävällesi. Vaatia en sitä voi, sillä minun täytyy, rakas Annette, mukautua asemaani, katsella käytännöllisin silmin elämää ja tarkoin laskea, mitä teen. Niin täytyy minun nyt ajatella avioliittoa, sillä se on oleva yksi uuden elämäni välttämättömiä edellytyksiä; ja täytyypä minun jo sinulle ilmoittaa, että olen täällä Saumurissa, setäni talossa, tavannut tytön, serkkuni, jonka tavat, olento, äly ja sydän varmaan sinua miellyttäisivät, ja joka sitä paitsi näyttää…"
Pitemmälle kirje ei ollut valmistunut.
— Hänen on täytynyt olla hirveän väsynyt, koska on jättänyt kirjeen kesken, ajatteli Eugénie.
Tyttö puolusteli sydämessään nuorukaista. Sitä paitsi, olihan tälle kokemattomalle tyttöselle mahdotonta huomata sitä kylmyyttä, joka henki tästä kirjeestä. Nuorille, viattomille tytöille on kaikki rakkautta, kun he kerran ovat astuneet jalallaan rakkauden lumottuun tarhaan. He vaeltavat siinä taivaisen valon ympäröiminä, joka lähtee heidän sydämestään ja säteilee heidän rakastettujaan vastaan. He ympäröivät rakastettunsa oman rakkautensa tulella ja lainaavat heille parhaat ajatuksensa. Naisen hairahdukset johtuvat melkein aina tästä heidän uskostaan hyvään, heidän luottamuksestaan totuuteen. Eugénien korvissa puhuivat nuo sanat, "rakas Annette" rakkauden kauneinta kieltä ja ne hivelivät hänen mieltään, kuten muinoin, lapsena, hartaan, uruilla soitetun "Venite, adoremuksen" sävel oli hivellyt kuuloa. Sitä paitsi todistivat kyynelet, jotka vieläkin kimalsivat Charles'in silmissä, Eugénielle sitä mielenjaloutta, joka niin helposti viettelee nuoren tytön sydämen. Saattoiko tyttö tietää, että Charles kaivatessaan ja itkiessään isäänsä, vähemmän todisti oman sydämensä hellyyttä kuin isänsä hyvyyttä? Aviopuolisot Guillaume Grandet olivat tyydyttäneet kaikki poikansa oikut, suoneet hänelle kaikki rikkauden edut, niin ettei hänen tarvinnut kärsiä yhtään niistä hirveistä pettymyksistä, jotka tulevat useimpien osalle, kun he sydän täynnä toivoa ja odotusta astuvat Parisin elämään. Isän anteliaisuus oli niin rajaton, että se oli Charles'issa herättänyt todellisen pojanrakkauden ilman mitään sivuajatuksia.
Joka tapauksessa oli Charles Parisin lapsi. Parisin tottumukset ja itse Annettekin olivat tehneet hänestä, vaikka ulkomuodoltaan vielä nuorukainen, aikamiehen. Hän oli saanut kurjan kasvatuksen siinä maailmassa, missä yhden illan kuluessa tehdään ajatuksilla ja sanoilla enemmän syntiä kuin mitä oikeustuvassa vuoden mittaan rikoksina rangaistaan, siinä maailmassa, missä sukkelilla sanoilla surmataan suurimmat aatteet, missä ketään ei pidetä täytenä miehenä, ellei hänellä ole "oikeata" katsetta elämään; oikealla katseella ymmärretään sitä, ettei saa mitään uskoa, ei tunteita, ei ihmisiä, eipä edes tosiasioita. Oikealla katseella ymmärretään sitä, että joka aamu punnitsee ystävänsä kukkaron ja menettelee poliittisesti, mitä ikinä tapahtuikin, että ei ihaile mitään, ei taideteoksia, ei jaloja tekoja, vaan antaa mieskohtaisen edun vallita elämäänsä. Tuhansien mielettömyyksien avulla opetti tämä suurmaailman nainen, tämä kaunis, Annette Charles'in ajattelemaan maltillisesti; hän puhui Charles'ille hänen tulevasta asemastaan, silittäen hajuvesiä tuoksuvalla kädellään hänen päätään; pannen paikoilleen yhden hänen kiharoistaan, antoi hän hänen puhua tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän teki nuorukaisen naiselliseksi ja materialistiseksi. Hän sai aikaan kahtalaisen pahennuksen, pahennuksen, jonka samalla piti todistaa hienoutta ja hyvää makua.