Kvintus Delliukselle.[1]
Muistappa säilyttää maltillista mieltä vastoinkäymisissä, samoin liiallisesta ilosta hillittyä[2] myötäkäymisissä, oi Dellius, sinä, jonka kuitenkin täytyy kuolla, joko sitten elät surullisena kaiken ikäsi tahi, loikuen etäisellä nurmikolla[3] juhlapäivät päähänsä, huvitteleikset parhaalla Falernus-viinillä.[4] Missä suuren suuri petäjä ja vaalehtava poppeli mieluisasti oksistansa muodostavat vieraita-verhoavan varjon ja missä livakas vesi puikeltelee, liristäksensä kiertelevässä purossa, tänne käske tuomaan viiniä ja voiteita sekä pian-kauhtuvia, ihania ruusun[5] kukkia, niin kauan kun tilaisuus, ikä[6] ja kolmen Sisaren[7] mustat[8] langat sen sallivat. Sinun täytyy kerran jättää ostamasi puistot, kartanosi[9] ja maatalosi, jonka maisemia kellertävä Tiber[10] huuhtelee; sinun täytyy jättää kaikki, ja perillinen on anastava läjiin ladotut aarteesi. Oletko rikas ja ikivanhan Inakhuksen[11] jälkeläinen tahi köyhä, vieläpä alhaisesta säädystä ja oleskelet taivasalla — siitä ei ole mitään väliä: tuon säälimättömän Orkuksen[12] saaliiksi sinä kumminkin joudut. Meidän kaikkein täytyy kokoutua samaan paikkaan: onnenuurnassa pudistellaan meidän kaikkein arpaa, joka ennemmin tahi myöhemmin lankee ja määrää meidät veneesen,[13] ikuiseen maanpakoon vietäviksi.
4 Laulu.
Xanthias Fokeukselle.[1]
Älköön olko sinulle häpeäksi rakkaus orjattareesi,[2] oi Xanthias Fokeus! Orjatar Briseis liikutti kerran vaalevalla värillänsä kopeata Akhillesta. Vankitun Tekmessan[3] muoto viehätti Ajaxia, Telamoninpoikaa, hänen omaa herraansa. Atrides[4] hehkui keskellä juhlakulkuansakin rakkaudesta ryöstettyyn tyttöön, kun vihollisen sotajoukot olivat sortuneet thessalialaisen voittajan[5] käsiin ja surmattu Hektor[6] oli jättänyt Pergamumin[7] uupuneille Kreikkalaisille helpommin hävitettäväksi. Sinä et voi tietää, tokko keltakiharaisen Fylliksen varakkaat vanhemmat kunnioittavat sinua vävynänsä:[8] varmaankin hän huolehtii suurta sukuansa ja Penatiensa[9] tylyyttä. Ole vakuutettu siitä, ett'ei tuo hellimäsi hempukka ole voinut polveutua konnamaisesta roistorahvaasta ja ett'ei niin uskollinen ja omaa etuansa katsomaton ole voinut syntyä äidistä, jota sinun tarvitsee hävetä. Ihastumatta ylistelen minä hänen käsivarsiansa, hänen muotoansa ja pyöreitä pohkeitansa; ole epäilemättä[10] enää sitä, jonka ikäkausi on kiiruhtanut päättämään kahdeksatta lustrumiansa![11]
5 Laulu.
Lalagen rakastajalle.[1]
Hän ei vielä jaksa kantaa iestä nöyryytetyllä[2] niskallansa, ei vielä tehdä toverin[3] tehtäviä, eikä sietää kiimassansa riehuvan härän painoa. Pitkin viheriöitseviä kenttiä liehuu sinun hiehosi mieli; hiehosi, joka milloin huojentaa kovaa kuumaansa joissa,[4] milloin taas haluaa leikkiä vasikkain keralla kosteassa pajukossa. Lakkaa himoitsemasta kypsymätöntä viiniköynnöstä: pian on purpuralta punertava syksy tasaava sinulle sinertäviä terttujansa. Pian on se seuraava sinua; sillä aika kuluu rajusti ja lisää hänelle ne vuodet, jotka sinulta riistää. Pian on Lalage julkein otsin pyytävä aviomiestäkin pauloihinsa, viehättävämpänä kuin arka Foloë, kuin Khloris, joka vahanvalkealta niskaltansa loistaa samoin kuin kirkas kuu, joka yö-aikoina kuumottaa meren ulapalla, tahi kuin gnidolainen Gyges;[5] ja tämän jos asettaisit tyttöjen joukkoon, niin pettäisi tuo hajallisilta hapsiltansa ja epäselvältä muodoltansa salainen eroitus[6] ihmeellisesti nuo teräväjärkiset vieraat.
6 Laulu.
Septimiukselle.[1]