Muistaessani, että intoa ja ahkeruutta ei suinkaan ole puuttunut, vaan että työ on ollut paljoa vaikeampi, kuin mihin voimani oikeastansa ovat riittäneet, voin nyt jättää teokseni yleisön käytettäväksi, siinä toivossa, ett'ei työni ole aivan turhaan mennyt.
Helsingissä Marraskuulla 1891.
A. Leino.
Kvintus Horatius Flakkuksen lyhyt elämäkerta.
Kvintus Horatius Flakkus oli erään vapautetun orjan poika Apulian Venusia-nimisestä pikkukaupungista, joka oli eräs Romalaisten uudisasutuksia lähellä Lukanian rajaa. Hän oli syntynyt 8 p:nä Joulukuuta v. 65 e.Kr. Lucius Manlius Torkvatuksen ja Aurelius Kottan konsuleina ollessa. Venusiassa oli hänen isällänsä, joka viraltansa oli huutokauppa-kassööri, pieni maatila, ja siellä sitten runoilijakin lapsuutensa herttaiset hetket vietti. Perheen varallisuus näyttää muuten olleen kohtalaisen hyvä, joten siis pikku Horatiuksellakin oli jo pienokaisesta tilaisuus saada kyllin kaikenlaista sen ajan hienompaa koti-opetusta. Muun muassa todistaa hänen kotinsa kunnollista asemaa sekin seikka, että hän jo pienuudesta näkyy osanneen Kreikan kieltä, jota siihen aikaan pidettiin Roman ylimysperheiden hienomman sivistyksen merkkinä.
Koulu-ikään tultuansa lähetettiin hän Roman hienosti-sivistyneihin piireihin. Siellä hän kävi sen ajan kuuluisimman opettajan, Orbilius Pupilluksen, koulua ja sai kunnollisen kasvatuksen. Opin tietä kulkiessansa mielistyi hän erittäinkin runouteen ja filosofiaan. Pitkittääksensä näitä harrastuksiansa lähti hän, kahdenkymmenen vuoden isässä, Kreikanmaalle Athenaan, kuten sen ajan ylhäisempäin romalaisten nuorukaisten tapa oli, siellä kuunnellaksensa Kreikan kuuluisimpain filosoofein, Theomnestuksen ja Kratippuksen, mainioita luennoita. Mutta täällä hän ei saanut rauhassa työskennellä kauempaa, kuin vuoden ajan, ennenkun hän v. 44 e.Kr. tasavaltalaisten johtajan, Markus Junius Brutuksen, kehoituksesta palasi jälleen isänmaahansa, jossa silloin oli tapahtunut huomattavia seikkailuja (Caesarin murha y.m.) tasavaltalaisten ja yksinvallan-puolustajain metelöivissä riveissä. Horatius nimitettiin nyt sotatribuuniksi ja hän taisteli urhollisesti tasavaltalaisten johtajana isänmaansa vapauden puolesta tuossa Filippin kuuluisassa tappelussa v. 42 e.Kr. Mutta kun tasavaltalaiset joutuivat tässä tappiolle, ja heidän etevimmät johtajansa (Brutus ja Kassius) kaatuivat, hylkäsi Horatiuskin kilpensä, kuten hän itse leikillisesti sanoo, sai voittajalta armon ja läksi Romaan.
Aineellisessa suhteessa oli Horatius nyt joutunut milt'ei täydelliseen rappiotilaan. Hänen isänsä oli tällä välin kuollut ja tämän perinnöksi jättämä maatila omaisuuksinensa oli maanjaossa joutunut sotilasten eli veteraanein haltuun. Varattomuus pakoitti Horatiusta etsimään jotakin sopivaa tointa henkensä elättämiseksi. Sen hän saikin, kun hän rupesi erään kvaestorin kirjuriksi. Mutta tämä virka ei häntä miellyttänyt, ja senvuoksi hän jonkun ajan kuluttua otti eron siitä. Senjälkeen sai hän viran valtionrahastossa, mutta tämäkään ei ollut hänen mieleisensä, eikä hän siinäkään kauan ollut. Hän päätti vihdoin heittää koko virkamiesuran.
Samaan aikaan oli Horatius herättänyt yleistä huomiota, julkaisemalla muutamia runotuotteitansa. Nämä saattoivat hänet piankin silloisten runoilijain, P. Vergilius Maron ja L. Variuksen, tuttavuuteen ja suosioon. Vergilius esitti hänet v. 39 e.Kr. tuolle suurelle seuramiehelle, tiedetten ja taidetten innokkaalle suosijalle, Maecenaalle. Jonkun ajan kuluttua tuli Horatiuksesta ja Maecenaasta eriämättömät ystävät. Maecenaan luona Horatius tutustui aikakautensa etevimpien miesten kanssa, mainitsematta muita, myöskin Roman mahtavan hallitsijan, Augustuksen. Sittemmin kun Horatius, luultavasti Maecenaan välityksestä, oli täydellisesti luopunut tasavaltalaisista mielipiteistänsä, pääsi hän Augustuksen sisimpään suosioon. Tämä, joka tahtoi Horatiuksen erottamattomasti yhdistää omaan persoonaansa, aikoi tehdä hänet käsikirjuriksensa; mutta Horatius ei siihen suostunut. Hän halusi mieluummin yksinäisyydessä viettää elämänsä hetkiä ja muista erillänsä harjoitella lempityötänsä, runoilemista. Hänen jalo ystävänsä Maecenas teki sen vuoksi hänelle mieluisan työn, kun hän lahjoitti hänelle pienen maatilan Sabinilaisten maassa, Tiburin läheisyydessä.[1] Täällä hän hiljaisuudessa sai kehittää neronsa tuotteita ja täälläpä hän useimmat teoksensa valmistikin.
Luonteeltansa oli Horatius erittäin vilkas, iloinen ja leikkisä mies, jonka huulilta usein hieno iva ja pistävä pilkkakin pujahtivat. Hänen periaatteensa oli: "ihmisen pitää olla iloinen ja kohtuudella käyttää hyväksensä kaikkea, mitä Onnetar antaa, niin kauan kun se on hänelle luvallista." Hän eli yksinkertaista elämää ja rakasti ahkeruutta, paheksui taas ylellisyyttä ja velttoutta. Suoralla ja rehellisellä käytöksellänsä hankki hän itsellensä useita ystäviä, joitten seurassa vietti sitten monta hupaista hetkeä, keskustellen tärkeistä ihmiselämää koskevista asioista. — Uskonnosta Horatius ei juuri välittänyt. Ensiksi suosi hän epikurolaista oppia, mutta vieraantui siitä vähitellen, kääntyen Stoalaisten puoleen.
Vähän jälkeen ystävänsä Maecenaan kuoleman muutti runoilijakin Marraskuun 25 p:nä v. 8 e.Kr., lyhyen taudin sairastettuansa, Manalan majoille, viidenkymmenen seitsemän vuoden iässä, ja koska hän oli naimaton, eikä hänellä ollut rintaperillisiä, määräsi hän Augustuksen perilliseksensä. Hänen ruumiinsa haudattiin Eskvilian kummun kupeesen, Maecenaan hautakummun viereen, siis sen maan poveen, jota hän sydämestänsä rakasti ja josta hän lauloi: