MIES.
Kaikkialla jonkin suurrakennuksen raunioita, joka on saanut kestää vuosisatoja ennenkuin on kukistunut, pylväitä, jalustoja, otsikkoja, kappaleiksi lyötyjä kuvapatsaita, sikin sokin piirtokoristeita, joita kierrettiin muinaisten kaariholvien ympärille. Jaloissani välähti juuri survottu lasilevy — on kuin Pyhän Neitsyen kasvot olisivat hetkeksi tulleet näkyviin varjosta ja taas häipyneet — tuossa, katso, on kokonainen kaariholvi — tuossa on soraan uponnut rautaristikko — ylhäältä välähti tulisoihdun valo — näen puolet ritarista, joka nukkuu keskellä hautaa — opas, missä olen?
KASTETTU JUUTALAINEN.
Väkemme teki veristä työtään neljäkymmentä päivää ja yötä. Nyt he vihdoinkin ovat saaneet hävitetyksi viimeisen kirkon näiltä tasangoilta. — Nyt juuri kuljemme hautausmaan ohi.
MIES.
Teidän laulunne, uudet ihmiset, kaikuvat katkerilta korvissani — tummia ihmishaamuja tunkeilee takaa, edestä ja sivuilta, loimut ja varjot kulkevat tuulen ajamina joukkojen yli kuin elävät henget.
OHIKULKIJA.
Vapauden nimessä onnittelen teitä molempia.
TOINEN.
Herrojen surman nimessä tervehdin teitä kumpaakin.