Sellainen se on vanha aateli: aina varma itsestään, ylpeä, itsepintainen, toivon elähyttämä, vaikkei ole enää äyriäkään rahaa, ei aseita eikä sotamiehiä. Uhkaileva kuin sadun kuollut kuskilleen hautausmaan portilla, Jumalaan uskova tai ainakin sitä teeskentelevä — sillä omaan itseensä on vaikea uskoa. Mutta näyttäkää minulle salamat, jotka ovat teidän puolustukseksenne lähetetyt, ja enkelien legionat, jotka ovat taivaasta laskeutuneet.
(Juo.)
MIES.
Saat nauraa omille sanoillesi! Ateismi on vanha laulu — minä odotin sinulta jotain uutta.
PANKRATIUS.
Saat nauraa omille sanoillesi. Minun uskoni on vahvempi ja suurempi kuin sinun. Huokaus, joka on tunkeutunut epätoivon ja tuskan läpi tuhansista rinnoista, käsityöläisten nälkä, maamiehen kurjuus, heidän vaimojensa ja tyttäriensä häpeä, ennakkoluulon ja horjunnan ja eläimellisen tottumuksen ikeeseen kytketyn ihmiskunnan alennus — kas siinä on uskoni ja Jumalani tällä hetkellä, siinä ajatukseni, siinä voimani, joka antaa heille leipää ja kunniaa ikuisiksi ajoiksi.
(Juo ja heittää pikarin.)
MIES.
Minä olen pannut turvani Jumalaan, joilta isäni ovat saaneet valtansa.