(Nousee ja kulkee edestakaisin huonetta pitkin.)
Turhia haaveita — kuka ne täyttää? Adam kuoli erämaassa, me emme palaa paratiisiin.
PANKRATIUS (syrjään).
Olen taivuttanut sormeni vasten hänen sydäntään ja löytänyt runouden hermon.
MIES.
Edistys, ihmiskunnan onni — olen minäkin siihen kerran uskonut: tässä olen, ottakaa pääni, kun vaan… Mutta ei enää. Sata vuotta, kaksisataa vuotta sitten onnellinen sovinto saattoi vielä… mutta nyt, olen siitä varma, nyt täytyy meidän murhata toisiamme, sillä nyt on kysymys heillä vain sukukunnan vaihtumisesta.
PANKRATIUS.
Voi voitettuja. Älä epäröi, sano vain kerran »voi!» ja voita meidän kansamme.
MIES.
Oletko tutkinut kaikki Kaitselmuksen tiet? Onko se näkyvässä muodossa asettunut yöllä telttasi ovelle ja jättiläiskädellään siunannut sinut, tai oletko kuullut Sen äänen sydänpäivällä, jolloin kaikki ovat nukkuneet helteessä ja sinä yksin olet mietiskellyt, kun niin varmana uhkailet minua voitolla, sinä maan tomusta tehty ihminen kuten minäkin, ensimäisen oivan luodin, ensimäisen kelpo iskun vanki.