IV
Pyhän Kolminaisuuden torneista kaikille mäkien kukkuloille, oikealle, vasemmalle, taakse ja eteen leviää luminen, kalpea, liikkumaton, äänetön usva, haamu valtameren, jolla kerran on ollut rantansa siellä missä nuo mustat, terävät, rosoiset huiput kohoavat, ja syvyytensä siellä missä on laakso, jota ei näy, ja aurinko, joka ei vielä ole noussut näkyviin.
Autiolta granittisaarelta nousevat linnan tornit, jotka ovat kallioon isketyt muinaisten ihmisten työllä ja kallioon kiinnikasvettuneet kuin ihmisenrinta kentaurin selkärankaan. Niiden yllä liehuu sotalippu, ypö yksin yli kaiken muun, harmahtavan sinen keskellä.
Uinuvat kentät alkavat vähitellen herätä. Ylhäällä kuuluu tuulten huminaa, alhaalla näkyy pilkistävä säde, ja musta pilvilauma kiitää tätä höyrymerta pitkin.
Toisia ääniä, ihmisääniä sekoittuu silloin tuohon katoavaan myrskyyn ja sumuröykkiöiden kiidättäminä häipyy linnan valleihin.
Näkyy rotko lohjenneitten sumukenttäin alta.
Mustaa on sen syvyydessä, ihmispäistä mustaa. Koko laakso on niiden peittämä kuin meren pohja kivien.
Aurinko nousee vuorten takaa kallioille, kullassa kiitävät pois, kultaan sulavat pilvet, ja mitä enemmän niitä katoaa, sitä selvemmin kuuluvat huudot, sitä paremmin näkyvät alhaalta tulvivat joukot.
Vuorilta ovat sumut jo kohonneet ja haihtuvat nyt taivaan siniseen tyhjyyteen. Pyhän Kolminaisuuden rotko on täynnä välkkyväin aseitten valoa, ja väki rientää kaikkialta sinne kuin viimeisen tuomion kentälle.
Tuomiokirkko Pyhän Kolminaisuuden linnassa. Herroja, senattoreja, neuvosherroja istuu molemmin puolin, kukin jonkin kuninkaan tai ritarin kuvapatsaan juuressa. Kuvapatsaiden takana joukottain aatelistoa. Perällä suuren alttarin edessä arkkipiispa kullatulla istuimellaan, miekka polvilla. Alttarin ääressä pappien kuoro. Mies seisoo kynnyksellä hetkisen, lähtee sitten hitaasti kulkemaan arkkipiispaa kohti lippu kädessä.