Kun kadotin sinut, tapahtui minussa muutos. »Herra Jumala», lausuin ja löin rintoihini ja panin pyhän messukynttilän rintaani vasten ja tein katumusta rukoillen »lähetä minulle runouden henki» ja kolmannen päivän aamuna tulin runoilijaksi.
MIES.
Maria.
VAIMO.
Henrik, nyt et enää minua ylenkatso. Olen pyhää hehkua täynnä; iltaisin et enää jätä minua.
MIES.
En koskaan, en koskaan.
VAIMO.
Katso minuun. Enkö ole päässyt sinun vertaiseksesi? Kaiken ymmärrän, käsitän, lausun julki, soitan, laulan. Merta, tähtiä, myrskyä, sotaa. — Niin, tähtiä, myrskyä, merta — ah! minulta unohtui vielä jotain — sotaa. Sinun pitää viedä minut sotaan — näen sen ja kuvaan — ruumiin, kääriliinat, veren, aallon, kasteen.
Ijäisyyden rannat aukee,
Ja mä linnun pienen lailla
Harhaan sinen ylhän mailla
Kunnes siipein voima raukee,
Ikimustan äänet laukee.