MIES.
Se on levittäytynyt päälleni, kalkkarokäärmeen katsein imee se minun silmäteräni — haa! minä ymmärrän sinut.
KOTKA.
Älä peräydy, älä mukaudu koskaan, ja vihollisistani, kurjista vihollisistani on jäävä vain tuhka.
MIES.
Jää hyvästi, kallioiden väliin katoava. Mikä lienetkin, valhe vai totuus, voitto vai turmio, minä luotan sinuun, sinä maineen sanansaattaja. — Menneisyys, anna minulle apuasi, ja jos henkesi on palannut Jumalan helmoihin, irroittukoon se sieltä uudelleen, astukoon minuun, tulkoon ajatuksekseni, voimakseni ja teokseni.
(Heittää käärmeen menemään.)
Mene, kurja mato — niinkuin heitin sinut eikä ole sääliä kohtaasi luonnossa, niin ne kaikki vyöryvät alas eikä jää sääliä heidän jälkeensä, ei jää mainetta, ei yksikään pilvi käänny purjehtiessaan katsomaan taakseen niin monen maan lapsen yhteistä hukkumista.
Ensin he. Sitten minä.
Ääretön sinitaivas, sinä kapaloit maan — niinkuin lapsi, nurkuu ja itkee maa jotain — vaan sinä et värähdäkään, et kuuntele sitä, sinä uit ijäisyyden merta.