Ensi yönä lähdet kanssani kreivi Henrikin luo.
LEONARD.
Tottelen.
(Menee.)
PANKRATIUS.
Miksi se yksi mies on minun, tuhansien johtajan, tiellä? Hänen voimansa ovat pienet minuun verraten — muutama sata hänen sanaansa sokeasti uskovaa talonpoikaa, jotka ovat kiintyneet häneen kuin uskolliset kotieläimet… Ne merkitsevät yhtä vähän kuin tyhjä, kuin nolla. Miksi niin haluan hänet nähdä ja häikäistä? Onko henkeni tavannut vertaisensa ja hetkeksi pysähtynyt? Se on viimeinen vastukseni näillä tasangoilla, se on kukistettava, ja sitten… Ajatukseni, etkö saata pettää itseäsi kuten petät muita? Häpeä, sillä tiedäthän sinä päämääräsi, sinä olet ajatus, kansan hallitsija, sinussa on yhtyneenä kaikkien tahto ja mahti, ja mikä on muille rikos, on sinulle kunnia. Halvoille, tuntemattomille ihmisille olet hankkinut nimet, — ihmisille, joilta puuttuu tunne, olet antanut uskon, itsesi kaltaisen maailman, uuden maailman olet luonut ympärillesi. Mutta itse harhaat, etkä tiedä mikä olet. Ei, ei, ei — sinä olet suuri.
(Vaipuu nojatuoliin ja miettii.)
* * * * *
Kuusimetsä. Puihin ripustettuja liinoja. Keskellä niitty, siinä hirsipuu. Majoja. Telttoja. Nuotioita. Tynnyrejä. Väkijoukkoja.
MIES (mustaviittaisessa valepuvussa, vapauden punainen lakki päässä, tulee pitäen kastettua juutalaista kädestä).