Lohikäärme luulee tätä puhetta hyväntahtoisuudeksi ja avaa mielihyvällä suuren suunsa. Silloin Mikko tempaa maasta tukin ja syöksee sen kaikella voimalla pedon kitaan. Peto siihen paikkaan kuolee. Tyttö pelastuu.
Toisena päivänä pelastaa Mikko samalla tapaa kuninkaan toisen pedolle jätetyn tyttären ja kolmantena kolmannen.
Kun kuningas, jonka tyttäret ne olivat, huomasi, etteivät tyttäret kuolleetkaan, vaan löydettiin heidät elävinä rannikolta, äkäili hän ensin kauvan aikaa näille, mutta sitten käänsi vihansa Mikkoa kohtaan, ja käski tuoda hänet puheilleen. No, Mikko etsittiin käsiin ja tuotiin kuninkaan eteen.
Kuningas sanoi hänelle ivallisesti:
— No, sinä olet pelastanut nämä tyttäreni lohikäärmeen kidasta ja sinua tulisi palkita. Teenkin sen. Ota heidät kaikki vaimoiksesi.
— Ohoh, sanoi Mikko hiukan nolostuen, tulipa heitä, mutta jatkoi sitten: — Otetaan pois vain! Mutta kun kerran tyttäret annoit, niin antanet meille vapaan matkankin kotimailleni.
Kuninkaan ei auttanut muu kuin antaa vapaa matka Mikon elinmaille. Mutta hän teki sen omalla tavallaan.
Hän huhusi ilmaan ja kutsui Mikon ja hänen seuralaistensa kulettajaksi sen haukan, jota Mikko ja hänen toverinsa olivat kolme päivää turhaan ampuneet.
— Tuossa sinulle kyytimies!
Mikko hämmästyi ensin, mutta sitten arveli, että kyytimieshän se on sekin, ja tarttui haukan niskaan sekä kehotti sitä lähtemään. Kyllä se vastusteli ja vikuroi ja oli matkalla pudottaa heidät kolmasti suureen mereen, mutta päästiin kuin päästiinkin siitä onnellisesti perille, Mikon maille.