Olipa ennen kalastaja ja hänellä vaimo. Kerran ukko saa verkkoon kalan, kultaisen kalan, mutta kun kala niin hartaasti pyytää päästämään vapaaksi, mies laskeekin sen irralleen, päästää veteen. Sanoo kala miehelle mennessään:
— Sinulle vielä jonkun hyvän työn tehnen!
Mutta kun ukko tulee kotiin ja vaimo kuulee, miten on käynyt, niin toruu hän ukkopahaansa minkä kerkiää ja sanoo viimein:
— Sen minä sanon, että mene nyt heti paikalla ja pyydä siltä kalalta, että se nämä entiset talot ja tilat heti suureksi kartanontilaksi muuttaisi, sillä kuka näissä rähjissä enää kehtaa asua! Tehköön nyt sen lupaamansa hyvän työn.
Ukko menee rantaan, pyytää kalan täyttämään tuon eukon toivomuksen.
Kala miettii hetken, mutta lupaa sitten täyttää pyynnön. Kun ukko tulee takaisin kotiin, niin hän ei enää oikein tunnekaan taloaan omakseen, sillä sen sijalla on komea kartano, suuri linna. Sellaiseksi oli kala hänen talonsa muuttanut. Ja eukko, se siellä loistavassa kartanossa komeana rouvana mahtailee ja määräilee.
No, tämä hyvä; mutta se eukko taas tulee pahantuuliseksi ja sanoo ukolle:
— Mene nyt sen kalan luo ja sano sille, että se tämän kartanon kuninkaanlinnaksi muuttaisi ja minut kullassakäveleväksi kuninkaanrouvaksi!
No, eihän auta; ukko menee ja esittää kalalle eukkonsa toivomuksen. Tämä taas miettii, mutta taas myöntää ja lupaa täyttää toivon. Kun ukko tulee talolleen, niin tapaa hän sen tosiaankin kuninkaanlinnaksi muuttuneena ja vaimonsa kuninkaanrouvana kävelevänä.
Mutta akka ei tyydy tähänkään, vaan käskee jonkun ajan päästä kalalta pyytämään, että se tämän linnan kirkoksi, jumalankartanoksi muuttaisi ja hänet jumalankuvaksi nurkkaan korottaisi, jotta kaikki häntä kumartaisivat ja hänelle kunniaa antaisivat.