— Tiedetään mitä tiedetään, sanoo toinen.
— Tiedättekö mitä minä tiedän?
— Ettepä te kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän, sanoo eräs.
— No, puhupas sinä, mitä tiedät!
— Minä tiedän semmoiset asiat, että eräällä kuninkaalla on tytär, joka on kymmenen vuotta sairastanut erästä omituista tautia, mutta tätä ei saada mitenkään parannetuksi. Se kuitenkin paranisi, kun vain päivännousun aikana vietäisiin hänet isänsä puutarhaan ja aamukasteella voideltaisiin hänen kasvojansa sekä rintaansa.
— Minä tiedän taas sen, sanoo toinen, että samalla kuninkaalla on kaivo, josta viime aikoina ei ole saatu yhtään vettä, mutta siitä saataisiin sitä aivan heti, kun vain hakattaisiin siinä linnan pihalla kasvava suuri, kaunis koivu maahan ja sen juuret väännettäisiin pois, — heti paikalla kohoisi vettä kaivoon.
— Tiedänpä minäkin jotakin, sanoo eräs. — Samalla kuninkaalla on linnansa lähellä puisto, jossa ennen oleili laumottain kauniita hirviä, mutta nyt ei enää ole yhtään ainoata moneen vuoteen käynyt siinä. Ne hirvet tulisivat takaisin puistoon, kun vain otettaisiin ne hirven sarvet pois siitä puiston veräjältä, jossa niitä koristuksena pidetään.
Näin haastelevat ne oudot miehet, ja kun kukin on parhaansa jaaritellut, luikkivat ne joukolla pois.
Mies kuulee nuo heidän juttunsa ja painaa ne syvälle sydämeensä. Jospa niitä puheita tarkottikin se suksenantaja-mies. Ja kun aamu tulee, niin laskee hän alas puusta ja lähtee astumaan, astumaan, minne lähteneekin, astuupa vain. Kun on aikoja, päiviä astuskellut, niin tulee suuren linnan pihaan, ja kun hän hetken sitä katselee, niin huomaa sen kuninkaanlinnaksi. Jospa olisikin se onnen linna…
Joka tapauksessa hän menee siihen ja pyytää heti siitä jotain työtä.