Miina: Sielläpä se vain on nakutellut. Ensin paikkasi niiden pentujen kenkärajat, ja sitten ovat tehtaalaisten akatkin tuoneet sinne jalkineitaan. Hyvä suutari se Iivana onkin ja aimo mies muutenkin ja hyvänsuuntainen kaikinpäin. Pitää niistä mukuloistakin niinkuin omistaan, ja limppua on piisannut, vaikka onkin kova aika. Kuka se sillä lailla toisen tenavista, ei ikänä kukaan suomalainen, vaikka ryssää täällä aina morkataan. — On sitä niin sopiva kuulla, kun ne penskat sitä vain paapuskaksi puhuttelevat ja polvelle kiipeävät partaa repimään (ottaa huivin päästään). Katsokaas, emäntä, tätä pastiakin minkä osti minulle. Kolmet neljät puotit kuljettiin, parempaa ja parempaa se vain haki, eikä tahtonut kelvata mikään. Sanoinkin jo, että kaipa se nyt tämmöiselle kelpaa huonompikin. Ja rinkin osti ja murua tenaville — kuka suomalainen sillä tavalla, sanokaas, kuka! (Katselee tuleen, yhä lämmeten.) Ja on se niin somaa ajatella, että se tuli oma vielä minullekin, ihmiselle, jota sillä tavoin on poljettu maailmassa, enemmän kuin ketään muuta. Onhan siihen ollut omaakin syytäni, mutta yhtä viattomana olen kerran tähän maailmaan tullut kuin kaikki muutkin. (Vaikenevat.) Kovuutta olen kokenut joka taholta, onkos ihme, jos siinä kovettuu lopuksi itsekin ja panee kovan kovaa vastaan.
Isoäiti (huokaisee): Kovaahan se usein on, elämä.
Miina: Kuudentoista olin, tenava vielä itsekin, kun sain ensimmäisen lapsen, enkä maailman menosta ymmärtänyt mitään. Kun tulin kotiin turvaa hakemaan, niin isä aukaisi oven: »Saakelin hylkiö, tuosta saat mennä!» En silloin vielä ollut, mutta sitten minusta tuli hylkiö. En ole perustanut mistään mitään. Lapsia olen tehnyt monta, viinaa keittänyt ja linnassa istunut. Monta nälkäpäivää on Miinan mökissä pidetty, tyhjällä vatsalla olen pannut usein maata, mutta ei yhtenäkään iltana ole lapsien tarvinnut mennä makuulle ilman syömistä, uskookos emäntä sen.
Isoäiti: Miina parka. Kunhan vain ei tälläkin asialla olisi vielä huono loppu.
Miina: Toisin ne nyt ovatkin asiat tästä puolin. Mestari viekin meidät kaikki nyt Venäjälle. Me mennään kohta, kun siellä vallankumouksen jälkeen vähän rauhoittuu. Se on toista siellä kuin täällä, maata on kaikilla — maata joka kasvaa. Siellä tuleekin nyt köyhälistön valtakunta, jossa meikäläisetkin ovat ihmisiä.
Isoäiti: Niin ovat täälläkin.
Miina: Harvojen mielestä. En tarkoita emäntää, joka aina on ollut hyvänlaatuinen minunkinlaiselleni. Mutta voi voi sentään, kun jäin tähän pitkäksi aikaa, ja mestari tuolla ulkona pitelee hevosta. Kylmäkin sen on siellä. Tuota, olisikos emännällä hiukan antaa minulle voita, kun on meidän kulmalla siitä lehmällisestä semmoinen puute. Aikanen ihminen kyllä pärjää ilmankin, mutta pitäisihän niille mukuloille olla joskus voitakin leivän päälle.
Isoäiti: Ei sitä paljon ole, tämä talo ei nykyisin tuota omaa tarvettakaan, kun ei ole työvoimaa, mutta annan nyt sentään sen verran, että makuun pääsette. (Etsii aitan avaimen.)
Miina (muhoillen): Katsokaas nyt, emäntä, aittaan mennessänne sitä Iivanaa, kun en saanut sisään tulemaan, minut vaan lähetti sitä voita kysymään. On se vaan semmoinen mies, että kehtaa sen näyttää, ja niin sillä on hellä sydän (lähenee emäntää). Tietäkääs, emäntä, kun minä ensin en olis huolinut siitä, vaan käskin pois tuvasta, niin se itki niinkuin pieni tenava ja ampua lupasi itsensä, ellen ota. Ja olisi se sen tehnyt, niin sillä on rakas luonto.
Isoäiti: Minun on tällä kertaa paha sanoa mitään, mutta tunnen niinkuin pakotuksen puhumaan suuni puhtaaksi. Olisi taitanut olla sinulle paras, jos olisit sen vain lähettänyt menemään.