Varma (katsoo häntä pitkään hymyillen): Kyllä kaikki vielä tulee hyväksi.
Anna: Ei, ei, enkä minä sitä, mutta olen tehnyt vääryyttä enkä saa rauhaa, ennenkuin olen sen sovittanut.
Varma (pudistaa hänen kättään): No, siihen en sitten osaa sanoa sitä enkä tätä. Tottapahan selviää kun ehtii. Mutta lähdetään nyt. Metsä käy yhä pimeämmäksi; on jo aika ruveta etsimään majapaikkaa. (Ottaa kantamuksensa.) Vieläkö sinä jaksat, kun et ole tottunut näitä metsiä rämpimään? (Menee edeltä vasemmalle taustalle.) Tuoltahan jo vilkkuvatkin tulet, kohta olemme perillä.
(Menevät; näyttämö tyhjänä hetken.)
Heikki Ortela (jääkäriluutnantinpuvussaan tulee vasemmalta taustalta, tähystelee oikealle, kuuntelee): Poikaa ei näy eikä kuulu.
(Istuu kivelle, odottelee, katsoo kelloaan. Eemi Harju,
jääkärivääpeli, tulee oikealta.)
Heikki (ilostuen): No johan sinä — (tarjoo tupakan). Tässä jo vartoilin, kävin katsomassakin vähän aikaa sitten. On niin kovin hiljaista tänä yönä, että oikein on outoa tottumatta. Tämmöisessä hiljaisessa, pimeässä metsässä tulevat mieleen muistot. Ikäänkuin sotamiehen kannattaisi niitä sellaisia elätellä. Mutta sellainen se ihminen on, mihinkäs siitä riitinkistään pääsee.
Eemi: On se sentään niin hauskaakin joskus muistella menneinä ja ajatella kaikenmoista, varsinkin näin yöllä, pimeässä.
(Vaitiolo.)
Eemi: Minä ne hyvin tunnen, sellaiset usein unenkin vievät, ajatukset.