— Aika on toinen, nyt vedetään jyrkät rajat.
— Me teemme oikeutta, me annamme kullekin ansionsa mukaisesti, — niittäkööt nyt sitä, mitä itse ovat kylväneet.
Niin sanottiin yhdellä puolen, mutta toisella taas hammasta purren puheltiin:
— Me emme armoa pyydä, emmekä armoa saa, — mutta me kostamme kerran vielä.
— Me kostamme kaiken kaiken, jumal'avita, — kosto on suloinen.
Ja vaeltava saarnaaja pidätettiin passittomana ja vietiin kuulusteltavaksi. Mutta matkalla vartija puoleksi leikillä, puoleksi ivalla kääntyi häneltä kysymään:
—-No montakos sielua se ukkeli sai taivutetuksi sovintoon tällä paikkakunnalla.
— Tuomas Tapolan vaimon.
— Yhden ainoan vaan, — hymähti vartija väheksyen, mutta vanhus onnellisena jatkoi:
— En ole ihanampaa armonpäivää nähnyt, kun vihamiesten vaimot sisarina painuivat toistensa syliin. Siinä itkettiin ja iloittiin ja hän, jolla oli, jakoi leipänsä sille, jolla ei mitään ollut, – Siunattu oli se sovinnon päivä!