Sain kun sainkin lopulta ruokaa, sitte istuttivat he minut umpinaiseen autoon ja niin sitä lähdettiin.
En muuta ajatellutkaan, kuin että matka päättyisi jäälle, mutta ne veivätkin minut poliisikamarin putkaan.
Siellä sain levätä sodan rasitusten jälkeen. Ja kyllä minä nukuin, annoin mennä yöt ja päivät yhteen kyytiin, kunnes jo vallan sekosin ajasta.
Kerran kiipesin minä ikkunaluukulle ja sieltä näin, kuinka ilmassa leijaili suuret määrät paperintuhkaa. — Ahaa, ajattelin minä, — se tulee Säätytalolta, missä herrat polttavat papereitaan, tämä on lopun edeltä, nyt sitä varmaankin lähdetään käpälämäkeen, Valkoset taitavat jo ollakin lähellä.
Samassa aukeni putkan ovi ja sisään työntyivät ne kaksi tiedusteluosaston jäsentä, jotka olivat minua kuulostaneet.
— No terve mieheen, — sanoin minä, — jokos sitä nyt lähdetään jäälle.
Ne ovat nolon näköisiä, eivätkä vastaa.
Aloin arvata heidän asemansa ja teki mieleni hiukan kiusotella.
— Aikovatkos herrat nyt asettua asumaan tähän vaatimattomaan kortteeriin.
— Aika aikansa kutakin, — vastasi toinen.