Vaiva vanha — runosynti
miestä joskus vietteleepi
sointuja sovittamahan,
kieliä kiristämähän.
Kyllä kylällä hokevat
niekkoja nimevämpiä,
seppoja soreampia
laulun töille löytyväksi.
En mie kilvoille kisoa
enkä hirnu hippasille,
sallin sirkkojen siristä,
niekkojen näpähytellä.
Elkätte mullen murisko,
kanneskelko kaunanpäitä,
jotta myös minäkin joudan
sopessani soittamahan!
En ma tuota tunnekkana,
mist' on tullut tämä tauti,
tämä virma vihan alainen,
tämä sairaus salainen.
Lieneekö verissä, vekara?
vaiko vienyt viiman teitse:
Ruijan rannoilta, romuska,
taikka ihka Inkeristä? —
I.
MIEHEN SYDÄN.
Harva tuntee,
harva tuntekoonkaan
sydämeni pohjasäveleet…
Kaikki nähkööt,
tulkitsemaan tulkoot
Tunteideni synkät pintaveet!
Mailman tuhmat,
kauniit kana-naiset
juorujansa julki soittakoot!
Mahdit maiset,
uroot akkamaiset
ansoinensa jälkeen koittakoot!