Oi milloin meillä suomalainen sivistys
pukeupi puhtahasti kotisarkaan,
varkaan - kuten nyt -
käy velkaveroissa ja lainahännyksissä?
Ja milloin alta vaattehen
opitaan etsimähän ihminen,
vain ihminen — ei herraa taikka talonpoikaa!
Milloinka usko rahan onneen haihtuu?
Milloinka kirkkokristillisyys vaihtuu
ja kadullakin joskus nähdä saadaan
hädässä toinen-toistaan auttajoita —? . . .
Niin, niin. Me oomme pakanoita,
me Suomen suuret kristityt
ja aniharvassa me löydämme
sen papin, jok’ on sielunpaimen
myös sielultansa
ei viraltansa
taikka — palkaltansa…
— Virka? virkamiehet? niin,
kaikki niistä puhuu, niitä kiittää…
aivankuin maalimass' ei muuta löytyiskään
kuin virkapaikat, valtakirjat, ylennykset…
Sanomalehdet niitä rummuttaa,
ei noilla muuta haastamista liene,
kuink’ oisikkaan? — niin tosiaan,
näet virkaorjat niitä kannattaa
ja niille palkan maksaa
— vanha taksa…
»Kaikk’ oomme toisistamme riippuvaiset
kuin muurahaiset!»
Vai niin… en vastaa enempää,
tää melska minua jo iljettää,
ma tiedän vaan ett' totuus suurin on
ja velvoittaa se meitä tekohon,
vaikk' uhratakin täytyis kultaa
ja saada sijaan multaa — —
Jää hyvästi sä »sivistyksen kehto», »opin ahjo»!
Mun henkeni ei täällä viihdy, ei!
Sen metsämökki helmoihinsa vei.
Joskohta sielläkin ma karsin vääryydestä,
mut ilma siell' on puhdas, järki myös,
ja miestä mitataan vain työss'
— ei niinkuin täällä, jossa kaiken päällä
on huvin herraskiilto, valhe-into,
ykspuolisuuden tylsä tyytymys,
työn ruumiillisen halpa häpeemys,
ja itsepettämys — — —
(Helsinki 10 p. lokak. 1907.)
TAIDEMAALAAJA J.K. KYYHKYSEN HAUDALLE.
Tuntureilla tuiskun tie,
Alas laaksoon vihur vie:
Tuntureita kuljit, mies,
— Minne päättyikään nyt ties?
Liian varhain vaivuit pois,
Taitoas viel' tarvis ois!
Ken nyt loistot Pohjolan
Loitsii maille maailman?
Ken nyt kirjaa kimmel-yöt?
Pohjan päiväin kultavyöt?
Ken nyt peurat laukkaamaan
Taikoo meille tauluissaan?
Paljon loit, mut parhaimmat
Luomattas jäi haavelmat:
Unta Lapin aarteista
öin ja päivin näit sa!