— Muistatkohan sinä oikein? arveli rovastivanhus hiljakseen puhaltaen vaakunasavuja piipustaan.
— Minä luulen että Reino itse heti pyrki ryypylle, kun oli niin vilustunut, sanoi Heikki.
— Mutta mitä pahaa siinä sitten oli, joskohta pappa minulle tarjosi totia? huudahti Reino puoleksi suutahtaneena vanhempain veljiensä leikinlaskusta. — Onkos minusta tullut mikään juoppo, häh?
— Kippis! Skool sen asian päälle! päätti Konrad, ja kaikki maistoivat nauraen laseistaan.
Suloista kaikissa tapauksissa oli tämä aikamiehinä kokoontuminen lapsuuden kodissa. Rovastivanhus tunsi itsensä onnelliseksi siinä istuessaan poikainsa parissa, jotka jo kaikki olivat päänsäpärjänneitä miehiä, vieläpä tunsi hän itsensä ylpeäksikin, että pojista oli tullut hänen mielestään varsin päteviä virkamiehiä yhteiskunnassa. Niin, nuorin tosin ei vielä ollut oikein valmis, mutta vanhuksen mielestä oli kuitenkin maisterin pelkkä arvokin jo jotakin lupaavaa. Pojat puolestaan tunsivat hekin itsensä verrattain onnellisiksi ja tyytyväisiksi isäukkonsa kodissa, vieläpä kiitollisiksikin mielessään että heidän isänsä sattui olemaan arvossapidetty rovasti eikä mikään alempiarvoinen herra.
Kaikki puhalsivat pienen savupilven ilmaan ja istuivat hetken vaieten. Salista kuului iloista pianon soittoa ja Panun haukahtelemisia, kun Seidi neiti koiran kanssa telmi.
— No, sinä se taidat siis huomenna saarnata minun puolestani, Konrad! äänsi vihdoin vanhus, hiljaa hämmentäen mietoa totilasiaan hopealusikalla.
— Ka niinhän tuo sovittiin kirjeissä, — vastasi Konrad. — Tottakai pappa on ilmoittanut pastori Möhköselle että minä saarnaan puolipäiväjumalanpalvelussaarnan?
— Kyllä minä sille ilmoitin.
Papit vaikenivat. Sitten rovasti taas jatkoi: