— Jätetään sitten toiseen kertaan, vastasi nuorin poika isälleen, purasi viikseään niin että rasahti, ryyppäsi totilasinsa pohjaan sekä asteli toisten mukana ruokasaliin, missä lipeäkala jo höyrysi lumiliinaisella pöydällä ja riisirynipuuro, siankinkku ja lämpöiset luumutortut odottivat ottajiansa.
Ja koko pappilan perhe söi aattoateriansa kodikkaasti nauttien jouluherkuista ja hauskasta yhdessäolosta sekä istui pitkään pöydässä. Mieliala oli aivan erinomainen. Sitä kohotti lisäksi satunnainen tapahtuma, joka pani kaikkien nauruhermot vapaaseen värinään. Aatami, vanhin veli, lipeäkalan intohimoinen syöjä, oli näet lappaessaan himoruokaansa lisää, innoissaan tullut kaataneeksi lautaselleen koko sinappitölkin sisällyksen, mutta koetti siitä huolimatta nauttia annoksesta kaikkien ympärillä olijain lausuessa ihmetyksensä siitä ettei hän kovinkaan kamalasti irvistellyt eikä itkenyt. Lehtori Aatami näytti ratkaisevan asian kuin konsanaan korkeamman matematiikan tuntija kiskoen vuoroin suustaan, vuoroin sieramistaan aivankuin neliöjuuria nenäliinallaan. Hänen hienostunutta aivastuserikoistaitoaan oli aina ihailtu ja nytkin hän aivastaa naksautteli aivankuin pieni kissanpoikanen, joka on haistanut tärpättiä. Se oli siksi suurta taidetta että Leena-Kaijakin näki hyväksi raottaa keittiön ovea ja kurkistaa sisään saadaksensa välittää sisälliset tapahtumat pappilan palvelusväelle, joka ei aina voinut ymmärtää, mikä riemu milloinkin herrasväen ruokapöydässä raikui. Vihdoin lakkasivat kaikki aivastelut ja arvostelut ja yleinen torttujen syönti kävi pyhänhiljaisesti. Ja sitten kaikki nousivat pöydästä ja panivat kätensä pikaisesti ristiin aivankuin häpeillen kiittäen Jumalaa siitä maukkaasta ruuasta, jonka ruustinna palvelijoineen oli valmistanut. Ainoa, joka toisten perheenjäsenten nähden ei näkynyt panevan käsiänsä ristiin eikä suutansa suppuun, vaan nosti tuolinsa suoraan pois ja lausui kiitokset vain äidilleen, oli nuorin poika Reino. Sitä kummallista laiminlyöntiä tuskin kukaan sentään merkille pani. Vihdoin oli koko kartanon väki, siihen luettuna kotielukatkin, syötetty, ja pappilassa ei enää kuulunut muuta hälinää kuin palvelustyttöjen astiainpesu keittiöstä.
Mutta ulkona paukahteli hilpeä pakkanen naavaisissa korpikuusissa ja tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaalla, joka tänä yönä näytti olevan äärettömän korkealla maasta.
2.
Reino Frommerus ei ollut lähtenyt joulukirkkoon.
Kaikki muut sinne olivat luistaneet varhain pimeänä aamuna kaikilla neljällä pappilan hevosella. Rovasti, ruustinna ja Konrad olivat ajaneet ensimmäisessä reessä, jossa uudet rekilyhdyt juhlallisesti olivat palaneet, kirkkaasti valaisten kinoksia molemminpuolin tietä, ja Heikki herra oli istunut heidän ajurinaan, pulskat punaraitaiset porolapikkaat verkahousunlahkeiden päälle vedettyinä. Toista hevosta oli ohjannut asemapäällikkö Vihtori, ja siinä olivat istuneet Aatami ja Anna sekä Seidi heidän sylissään. Kolmatta hevosta oli ajanut isäntärenki Risto, ja reessä olivat istuneet Miili neiti ja Leena-Kaija rinnakkain sekä isäntärengin tyttönen Elsa heidän sylissään. Neljättä hevosta, kolmikymmenvuotiasta uskollista ruunaa vuorostaan oli perään hoputtanut kasakka-Pekka. Pitkän reslan pohjalasteilla siinä olivat köllöttäneet oikein herroiksi sisäkkö Manda sekä keittopiika Sohvi, ja heidän välissään oli huppuroinut ruotityttö Heta, josta ei ollut näkynyt muuta kuin hiukan silmänsippuroita saalien sisästä. Panu koira oli juosta pötkinyt lyhtyreen jäljessä, kieli roikkana pakkasessa. Niin sitä oli menty raittiisti, että kavion kapse vain kaikui ja reen kaplaat heläsivät korven mailla…
Nuori maisteri virui vielä vuoteessaan pienessä yliskamarissa, jota paukkuva pesävalkea hauskasti valaisi. Hänetkin oli herätetty varhaisella, makeavehnäisellä aamukahvilla, mutta hän oli lähettänyt palvelustytön mukana terveiset alas ettei hän kirkkoon tule.
Nyt, kun kaikki hälinä siellä alhaalla oli lakannut, kulkusten ja aisakellojen kilinä ynnä rekien kitinä pihalta tyystin hävinnyt, ja ihmeellinen hiljaisuus täytti koko kartanon, alkoi hän mietiskellä. "Tämä on pappila", ajatteli hän. "Tämä on minun lapsuuteni koto, jonka vaikutukset sieluuni ovat syvälle-viiltävät. Jos missä kaukana mailmalla vaeltanut olen: tätä rauhan sulosopukkaa olen kaihoten muistellut, tätä Kurjalan kotipappilaa olen ikävöinyt ja sen elämää mielessäni ihannellut. Se on ollut minun kultakappaleeni vierailla veräjillä, se on ollut se salainen aarre, jonka ääreen olen palata himoinnut, silloin kun joku hätä minua on ahdistanut. Vanhaa isääni ja vanhaa äitiäni ajatellessa olen monta kiitollisuuden kyyneltä salaa silmistäni pusertanut heidän kaikkea hyvyyttään muistellessa… ja minusta on tuntunut että olen onnellisempi monia muita, kun löytyy minulle sellaiset vanhemmat täällä kaukana korvessa, kätkössä pahalta mailmalta…"
"Ja nyt minä jälleen olen täällä!" jatkoi hän ajatuksiaan ja katsoi silmää räväyttämättä pesävalkeaan, joka iloisesti humisten hehkui nurkassa uhoten herttaista lämpöä vuoteeseen saakka.
"Mutta mikähän siinä lienee etten enää tunne sielussani samaa sopusointuisuutta kuin ennen, vaikka taas olen tänne mailman pakolaisena palannut? Enhän minä ole niitä, jotka suurmailman tuli mitenkään olisi pilalle polttanut, enhän minä palaja lapsuuden kotiin kurjana tuhlaajapoikana, joka siveydeltään tahrautuneena yhtaikaa sekä häpee että iloitsee kunnon-vanhempainsa silmien eteen astuessaan. Eihän minulta tuo vaarallinen vapaus ole ryöstänyt sitä, mitä pidetään pyhimpänä ja kalleimpana ja mikä varmaan arvokkainta onkin… Miksi siis en tunne täyttä sopusointua tämän kotoisen, kotikultaisen ympäristöni kanssa?"