Me olemme sisällisesti hyvin järkytetty. Sanoisimme kernaasti, että olemme liikutetussa tilassa, ellei tuo sana sopimattoman väärinkäytön johdosta voisi luoda meihin ruman varjon. Ainakin tällä kertaa ihan syyttömästi.
Kun me ajattelemme kaikkea sitä kaunista, mitä lumoavat ja lumotut silmämme ovat viime aikoina lukeneet, niin me tulemme aina uudelleen niin liikutetuksi, että me haluaisimme langeta jonkun, kenen tahansa — vaikka partaisen sipuliryssän — kaulaan, painaa punehtuvat kasvomme hänen olkapäätään vasten ja nyyhkyttää, nyyhkyttää… ja nikottaa…
Oletteko muuten kuulleet, että Helsingissä on puhjennut nikotustauti? Me olemme sen kuulleet aivan varmalta taholta, vaikka meitä tämän ilmoituksemme johdosta eilen kohdeltiin toimituksessa osittain epäluuloisilla, osittain ivallisilla huomautuksilla. Me pyydämme kuitenkin pysyä edelleenkin väitteessämme siihen saakka, kunnes se mahdollisesti on arvovaltaiselta lääketieteelliseltä taholta kumottu.
Mutta asiaan.
Emme tahdo palata enää siihen kauniiseen hymniin, joka pääkaupungin johtavien lehtien palstoilla kohosi Neuvosto-Venäjän ylistykseksi. Se viisu oli suloinen ja ihana kuin Eskon häälaulu, ja mekin lisäsimme siihen jo pienen peräkaneetin, antaen sillä kurin nuotille enemmän kiivautta ja voimaa: tilulii, tilulii, tilulilu, lilulii. Emme tahdo siihen siis enää kajota. Muistutamme mieliin vain, asian yhtenäisyyden vuoksi.
Mutta luettuamme, että Perhon porvarit ja sosialistit menivät viime kunnallisvaaleihin vaaliliitossa keskenään, toistensa kanssa, käsi kädessä ja ilolintujen laulaessa, niin me aavistimme, että jotain uutta oli lähenemässä, vaikka eivät ruumiilliset silmämme sitä vielä erottaneet tulevaisuuden hämärästä.
Ja kun me sitten olimme saavuttaneet mielemme tasapainon osapuilleen entiselleen, ja jatkaneet löytöretkeilyjämme isänmaamme sanomalehdistön troopillisen rehevissä aarnioissa, ruovostoissa ja viidakoissa, niin me kohtasimme uutisen, että Pihlajaveden suojeluskunta ja työväenyhdistys olivat viettäneet yhteiset riemulliset iltamat, ja kutsuneet vielä nuorisoseurankin ja sonniyhdistyksenkin ynnä raittiusseurankin yhteiseen iloon, jolloin me hyökkäsimme ulos kadulle ja ravistelimme ensimmäistä vastaantulevaa poliisia kauluksesta, niin että leukaluut kalisivat kuin luupussi, ja näytimme sitten poliisillekin uutista. Poliisi luki sen — se oli muuten tuttava poliisi, luojankiitos -ja hieroi silmiään ja arveli, että häneen mahtaa olla tulossa unitauti, kun hän on lukevinaan lehdistä jo aivan olemattomia asioita. Seuraavana päivänä ei sitä poliisia näkynyt enää passissa, ja me kuulimme, että hänet on viety sairaalaan, ja häntä pitää olla siellä toinen poliisi kiinnipitelemässä.
Sitten me emme kahteen päivään uskaltaneet tutustua edelläviitattujen aarnioiden, ruovostojen ja viidakoiden salaisuuksiin, mutta eilen me taas rohkaisimme itsemme ja katso, kuule, kuule kuinka soitto kaikuu, Väinön kanteleesta raikuu:
Sattui käsiimme kommunistilehti »Vapaa Sana». Sattui siitä silmiimme artikkeli, kruunattuna kauniilla ja lupaavalla otsakirjoituksella: »Valkoisten petturisosialistiemme viimeinen valhe», jossa tehtiin selkoa siitä, mitä maist. Westerlund oli Venäjällä nähnyt, ja mitä tri Ryömä.
Ja sitten sanottiin: