Jossa alkaa kohta olla kilin ajatukset.
Kun leipä loppuu.
Olisi hevosiakin, millä käydä heiniä talon ulkoniityltä, mutta kun ei ole heinähäkkiä.
Melkein joka tai joka toinen päivä täytyy käydä naapurissa heinähäkkiä lainaksi anelemassa.
Nyt oli juuri äsken kolmattasadantuhannen markan tukinajourakka aivan kylän läheltä — siitä olisi tullut rahaa semmoinen läjä, mutta ei voinut…
Sitten tulivat toisen pitäjän miehet ja valtasivat sen urakan, kun ei kilpailua ollut.
Ihmisystävällinen lukija pudistelee meille nuhtelevasti päätään. Aiommeko tehdä pilkkaa köyhyydestä? Tahdommeko julkisesti irvistellä puutteelle? Emmekö tiedä, että peltojen kylvämiseen, heinähäkin tekemiseen ja kolmattasadantuhannen markan tukkiurakan suorittamiseen tarvitaan miehiä ja hevosia.
Hyvä. Käykäämme talliin. Siellä on, niinkuin näkyy, puolisen tusinaa hevosia, jotka kuopivat kavioillaan permantoa ja luimistelevat meille korviaan.
Ja tuolla tuvassa on kymmenkunta väkevää miestä.
Ne makaavat siellä pitkin penkkejä pirtin hioittavassa lämmössä, kiroillen työmiehen raskasta orjuutta, tai puolinukuksissa mietiskellen keinoja maailman ja olevien olojen korjaamiseksi. Tuolloin tällöin ne kirota jyräyttävät tälle maailmalle, ja silloin aina karisee noki laesta hienona sateena.