Siellä on Hallasenlammiksi nimitetty hiekkakuoppa sitä ympäröivine kanervikkokankaineen.
Jota on aikoinaan käytetty itsestäänkuolleitten kotieläinten viimeisenä leposijana.
Niinpä haudattiin sinne kolme vuotta takaperin Salmelan talon lehmävainaja.
Kun hauta oli luotu umpeen, jäi sen päälle vähäinen hautakumpu.
Tänä kesänä kulki siitä ohi marjamiehiä Inkeroisten tehtaalta, ja he puhelivat mennessään, että tässä se on nyt se Hallasenlampi, täällä sitä kuuluu olevan meilänkin tovereita naulattuna… katsokaas, tuossa on hautakumpu.
Käsin ja seipäin naiset ja lapset ja miehetkin hautaa kaivamaan.
Tuli vihdoin vainajan rintakehä näkyviin.
— Istualleen ovat haulanneet, koska rinta oi siin asennos!
— Siin on sitt taas yks meilän miähii, huokailivat kaivajat ja kaivoivat yhä syvemmälle ja leveämmälle.
Kulki ohi porvari ja kysyi, että mitäs te kaivatte, ja kaivajat katsoivat häneen vihaisesti ja syyttävästi ja surullisesti ja murhaavasti ja ajattelivat, että kehtaa vielä kysyäkkin, — keleen lahtari, ja vastasivat synkästi: