(Oker-Blom: Kouluhygienia.)
Rottinkia vastaan sellaisenaan ei meillä ollut mitään, päinvastoin.
Rottinki oli erinomainen tarveaine, kun oli kysymys sompien laittamisesta suksensauvoihin, kivilinkojen valmistamisesta sotaisia, kaupungin takamaalla esitettäviä näytöksiä varten ja monesta muusta huvittavasta ja hyödyllisestä urheiluvälineestä.
Rehtoria vastaan sellaisenaan ei meillä myöskään ollut mitään muistuttamista.
Rehtori oli kunnon mies, joka ymmärsi meitä erinomaisesti ja asettui usein puolellemme, kun paha maailma, häijyt torikauppiaat, vieläpä nuoremmat opettajammekin tahtoivat meitä sortaa (ja me olimme sitä mieltä, että paha maailma, häijyt torikauppiaat, vieläpä nuoremmat opettajammekin tahtoivat sortaa meitä, viattomia ja hyväntapaisia karitsoita, aina).
Mutta rottingista ja rehtorista yhdessä oli meillä päinvastainen käsitys. Kun ne molemmat ilmestyivät yhtä aikaa näkyville, ei meillä ollut iloa enempää rottingista kuin rehtoristakaan. Joko villitsi rottinki rehtorin tai rehtori rottingin, kuinka tahansa, pääasia oli, että kun ne liittoutuivat keskenään ja ilmestyivät näköpiiriimme — ja tuollaisen liittoutumisen tapahduttua ilmestyivät ne aina hyvin pian näköpiiriimme — seurasi siitä poikkeuksetta melkoisia ikävyyksiä meille ahkerille, kilteille, tarkkaavaisille, nöyrille ja kuuliaisille opetuslapsille. Vaikka luokkamme kymmenen sekuntia aikaisemmin olisi oloihin perehtymättömästä ehkä saattanut tuntua ryövärin luolalta taikka verisen voiton huumaamien, kauhistuttavia juhlamenojaan ja sotatanssejaan suorittavien intiaanien leiriltä, muuttui se rehtorin ynnä häneen tilapäisesti kuuluvan rottingin ilmestyessä ovelle silmänräpäyksessä kaniinitarhaksi, jossa kolmekymmentä rauhallista ja säveätä hopeakaniinia korvat luimussa kyykötti paikoillaan hiiriäkin hiljaisempina.
Tällainen suunnaton muodonvaihdos ei kuitenkaan tuollaisissa tapauksissa vaikuttanut vähääkään hellyttävästi rehtorin sydämeen, jonka rottingin turmiollinen läsnäolo paadutti kovaksi kuin nyrkinkokoinen mukulakivi. Toiminimi Rehtori & Rottinki suoritti liiankin täsmällisesti liikeasiansa meidän kanssamme, ja sen poistuttua näyttämöltä jäi mainitun firman kundeiksi joutuneille ainoastaan se lohdutus jäljelle, etteivät heidän housunsa kaivanneet ainakaan pariin päivään tomuuttamista.
Aika kului, me kasvoimme koossa, kansalaisarvossa ja tietoviisaudessa, eikä rehtori enää tomuuttanut housujamme, vaikka ne ehkä silloin tällöin olisivatkin sitä kaivanneet, vaan kohteli meitä melkein vertaisinaan. Mutta kun me sitten joskus pitkäkaulaisina konventtilaishuiskeloina tai keltanokkaisina, untuvahuulisina herroina ylioppilaina istuimme vanhan rehtorin puutarhassa teetä juoden ja paljastimme mielenkiinnolla kuuntelevalle isännällemme kaikenlaisia aikoinaan salaperäisen hämäriksi ja selvittämättömiksi jääneitä koulupoikakepposia, tunnusti tuo hyväsydämisyydestään tunnettu koulumies ja monen nuorisopolven kasvattaja usein toivoneensa jonkinlaista höyryn voimalla käypää konetta, joka olisi viidessä minuutissa suorittanut rehtorin ja rottingin asiat koko luokan kanssa. Ja viittasi rehtori samalla jotain siihen suuntaan, että tuollainen kone olisi meidän luokkamme takia kuluttanut koulun polttopuita pari syltä enemmän kuin muut luokat yhteensä.
Kunnon rehtorimme on jo kauan aikaa ollut siellä, missä ei mitään höyrykoneita, ei edes kyynäränpituista rottinkiakaan tarvita, koska kaikki koulupojatkin siellä ovat enkeleitä. Mutta täällä ajassa on ja vaikuttaa vielä miljoonia koulupoikia, joista on vaikea keksiä mitään enkelimäisiä ominaisuuksia, ja jotka ovat omaksi turmiokseen antaneet rehtoreilleen ja heidän rottingeilleen liian paljon työtä.
Sanoin omaksi turmiokseen, siitä syystä, että noiden ei-enkeleiden kasvattajat, joitten käsivarret ovat rottingin käytöstä uupuneet, ovat nyt keksineet sellaisen koneen, josta vanha rehtorimme joskus haaveili. Eikä se olekaan mikään höyryllä käypä puimakone, vaan oikea sähkökone, niinkuin sen tänä sähkön aikakautena tulee ollakin.