Missä huomaavainen mies oli vaunuun noussut, sitä emme voi sanoa, sillä noustessamme vaunuun Rautatientorilla istui huomaavainen mies, jolla oli vilkkaat silmät ja pieni, nuoruuden vihanta piikkiparta, jo vaunussa ja huusi meille, kun pysähdyimme takasillalle myrkyttämään hengityselimiämme nikotinilla:
— Olkaa hyvä, täällä on tilaa!
Se oli totta, sillä vaunussa ei ollut ketään muita kuin mainittu kohtelias mies ja vanha mummo, joka istui nurkassa ja katseli häntä epäluuloisesti.
Emme voineet hylätä tätä ystävällistä kehoitusta, josta syystä astuimme sisään.
Sitten katseli hän meitä ja mummoa hyväntahtoisesti, mutta samalla sen näköisenä kuin olisi hän mielellään jollain tavoin järjestänyt mummoa ja meitä, jos meissä olisi ollut jotain järjestämistä. Sitä ei meissä kuitenkaan sattunut olemaan, ja hän alkoi katsella ulos akkunasta ja oli vähällä hypätä pois vaunusta auttamaan jonkun liikkeen asiapoikaa, joka oli pudottanut potkukelkastaan paketin torille. Poika ehti kuitenkin itse ottaa paketin maasta ennenkuin mies ennätti toteuttaa kasvoillaan kuvastuvan ihmisystävällisen aikomuksen.
Ylioppilastalon luona tuli tavallisuuden mukaan paljon väkeä vaunuun, ja nyt alkoi miehemme olla oikeassa elementissään. Oikein saattoi nähdä hänen säteilevän sisällistä riemua ja tyytyväisyyttä, saadessaan palvella yleisöä neuvomalla paikkoja, auttamalla käsipuolesta vanhoja, lihavia rouvia ja nuoria lihavia rouvia, vanhoja, kärtyisen näköisiä herroja ja nuoria tyttöjä, jotka olivat kuin maanpäälle pudonneita punaposkisia enkeleitä.
Sitten lähdettiin liikkeelle ja istuttiin ja tuijotettiin toisiinsa, ja itse kukin ajatteli vastapäätään istuvasta henkilöstä:
— Mikähän käki tuokin on?
Erottajalla taas pysähdyttiin, ja sieltä nousi mukaan pari uutta tulokasta, kurkisti täydeltä näyttävään vaunuun ja pysähtyi takasillalle.
Mutta silloin huomaavainen mies huudahti iloisesti: