Seuraavana päivänä kokoontui kaivon ympärille taas maarianhaminalaisia.
He katselivat letkua. Eli oikeastaan letkun riekaleita, ja päättivät näkemänsä johdosta, ettei letku vieläkään toimi.
Se oli hieman ihmeellistä.
Sitten menivät Maarianhaminan rehelliset ja peräänajattelevaiset alkuasukkaat kotiinsa ja näkivät seuraavana yönä unta vain rikkinäisistä pumpunletkuista.
Aamulla pumpunletkun rikkinäisyyden kolmantena päivänä saapui paikalle taas useita paikkakuntalaisia, jotka katselivat rikkinäistä pumpunletkua niin kauan, että heitä rupesi janottamaan, ajatellessaan kaikkea sitä vesimäärää, mikä Maarianhaminan asukkailta viime päivinä oli jäänyt saamatta tuon letkun kautta.
Pumpunletku ei tullut sen eheämmäksi, vaikka sitä olisi minkä verran katsellut, ja ihmiset läksivät pois kaivolta.
Sinä päivänä vallitsi kaupungissa yleisenä mielipiteenä se käsitys, ettei tuo letku enää koskaan tulisi eheäksi, ja etteivät maarianhaminalaiset siis enää koskaan saisi nauttia parhaan kaivonsa vettä.
Se oli kyllä ikävää, mutta mitäpä tehdä?
Kun se letku nyt kerta kaikkiaan oli rikki.
Mutta sitten tuli neljäs päivä.