Sitten alkoi jatkaa laiskansitkaa tarinoimistaan:
— On niillä oltu niilläkin… nuotioilla nokisilla. Voi pirulainen, kun joutuu yksinään korvessa, monen peninkuorman päässä ihmisten ilmoilta, nukkumaan nuotiolla, niinkuin tuolla Venäjän puolellakin, niin alkaa siinä aatella jos vaikka mitä, niin ettei itsekään ymmärrä… kummalta se tuntuu. Ei piruvie juohdu akat eikä yöjalkareissut mieleenkään…
Samassa alkoi kuulua postinkellon harvakseen kalahtelua ensin kauempaa ja sitten lähempää.
— Taitaa olla tulossa posti, huomautti maankiertäjä.
— Taitaapa olla, murahti Heikki Piiparinen.
Sitten kuului jo kärrien ratinakin karkeasoraiselta maantieltä, ja posti kääntyi pihaan.
Muutamien minuuttien kuluttua kuuluivat postinkuljettaja Panhelaisen askeleet pimeässä porstuassa, ja sitten tuli sisään Panhelainen kantaen vasemmassa kädessään suurta ja oikeassa pienempää postilaukkua, jotka asetti seinää vasten nojalleen pöydän ääreen.
Postinkuljettaja väänsi läkkituikun palamaan isommalla liekillä, riisui turkkinsa ovenpielessä olevaan naulaan ja kävi jysähdyttämässä piian nukkumapöksän ovelle.
Piika tuli alushameisillaan ja alkoi unentohjakassa hommata kahvia postinkuljettajalle.
— Pane siihen pannuun vettä yksin tein minullekin asti, sanoi mustatukkainen maankiertäjä penkin päästä.