Mutta Simo Piiroinen pyörähteli yhä vielä kuin sokea, joka ei tiedä, minne päin lähteä kävelemään, ja hänen huulensa höpisivät:
— Miljoona… miljoona…
— Vai on tämä appiukko saanut semmoisen perinnön, ällisteli poliisi Tuomas Kontkanen.
Kukaan ei ollut huomannut, milloin ovenpieleen oli ilmestynyt rahille istumaan tuntematon, mustanpuhuva mies.
Se istui siinä pyöritellen lakkia kädessään ja seuraten tarkkaavaisena tapahtumia.
Viimein hän sanoi Heikki Piipariseen katsoen:
— Eikös tämä ole se sama mies, jonka kanssa muutama yö sitten köllöteltiin samalla penkillä siellä Pötkänlahden kestikievarin tuvassa?
Heikki Piiparinen katsoi tarkemmin — oli jo alkanut hämärtää — ja myönsi:
— Joo… silloin kun se postinkuljettaja Panhelainen luki lehdessä siitä tämän Simo Piiroisen miljoonaperinnöstä.
— Lukihan se lehdestä, mutta valhetta se kuuluukin olleen. Nyt on lehdessä tarkempia tietoja, ettei sitä perintöä olekaan kuin muutama kymmenen tuhatta… ja sekin lankeaa joka penni vainajan leskelle… sillä on näet akka Ameriikassa.