— Tyhjää puhuvat, jos puhunevatkaan. Ei ole nähtykään toisiamme, Annastiina Piiroinen ja minä, kuin milloin lie ennen juhannusta sattumalta kirkolla… eikä ole meillä toisissamme mitään näkemistäkään. Vaan jos jotkut akanpahukset joskus ovat luulleet saavansa jostain päästä kiinni, niin siitä kun ei tule loppua nyhtämälläkään…
Vaiettiin hieman noloina. Mutasen pojat nojailivat kyynäspäillä polviinsa ja syljeskelivät paljaitten jalkojensa väliin, ajatellen, että mitähän se tuo Kontkanen niin älähti joutavasta leikistä?
Tuomas Kontkanenkin huomasi tuohahtaneensa aiheettomasti ja alkoi parannella asiaa. Suutaan vähän nauruun vetäen päästi hän taas puheen leikinkantaan:
— Vaikka mikäpäs siinä, jos olisin paikalle sattunut… olisin minä toki juossut pässin kiinni Annastiinalle. Hyvä ihminenhän se on Annastiinakin.
— Ka, hyvä, sanoi Iivo Mutanen.
— Eihän siinä erikoisempia virheitä… todisti Otukka Mutanen.
Ja Petukka Mutanen, miehekästä rintaääntä tavoitellen, harvakseltaan jurahdutti:
— Ei ole huohmattu virheitä… erityisempiä.
— Vaikka onkin ukko Piiroinen vähän semmoinen huono saarnamies, lausui Iivo vähäisen vaitiolon jälkeen.
Siihen ei oikeastaan ollut mitään vastaanväittämistä. Otukka hieroi vasemmalla jalkapohjalla oikeata säärtään ja myönsi: